Minkä rotuisia koiranne ovat, kysyy vanhempi mies kun hoipumme kivikossa ylöspäin kohti Gravolskampenia. Bordercollieita, vastaan ja mies jatkaa kehumalla kuinka hienoja ne ovat. Sanon hänen huomionsa pitävän paikkaansa etenkin silloin, kun olemme menossa ylöspäin. Koirat eivät ole lopettaneet valjaissa vetämistä tällä reissulla vielä kertaakaan, ja ylämäissä niistä on suuri apu. Alaspäin lampaiden kellojen kilkatuksesta innostuva vetokaveri on sen sijaan reisille ja polville myrkkyä. Onneksi Ilo osaa kulkea poluilla ihmisen takana, mutta nuori Veli ei tätä taitoa vielä hallitse. Iines on pienikokoisena helpoin tapaus, ja se kulkee retket pääosin vapaana.
Olemme saapuneet tämän loman viimeisiksi päiviksi Beitostøleniin, jossa vietimme neljä päivää myös viime kesänä. Beitostølenin leirintäalue on valtava, ja täynnä norjalaisten kesämökkejä: asuntovaunuja, jotka on ajettu kiinni pieniin mökkeihin. Muutaman neliömetrin kokoisia pihoja puunataan pieteetillä, ja pienet terassit on koristeltu kukin. Mielessäni mietin, minkälaisen raivauksen me saamme aloittaa kun pääsemme kotiin - siitä tuskin vastaavalla pienellä siistimisellä selviämme.
Kun karavaanaa useamman viikon peräkkäin, monesta asiasta tulee arvokasta. Kuten vaikkapa modernista huoltorakennuksesta, jossa pääsee asioimaan vessassa rauhassa. Kokeilemme ensimmäisenä iltana, millaiset löylyt huoltorakennuksen saunassa saa. Kylän keskustassa on myös monta ravintolaa, joista voi hakea ruokaa, kun vaunussa kokkaus alkaa kyllästyttää. Ruokakaupatkin ovat täällä auki kahdeksaan, jopa sunnuntaisin, mikä on norjalaiselle pikkukylälle harvinaista.
Leirintäalueella on paljon koiria, ja käytän tilaisuuden hyväkseni harjoittelemalla teinikoira Velin kanssa ohituksia. Se on matkan aikana alkanut pöhisemään vieraille koirille. Jumppaamme leirintäalueella aamu- ja iltalenkit, ja haen tarkoituksella paikkoja, joissa näemme koiria. Kolmantena päivänä Veli ei jaksa päivän päätteeksi enää reagoida, vaan se silmäilee vieraita koiria hieman jo kyllästyneenä, ja keskittyy mieluummin tienpientareiden hajumaailmaan. Velistä on hiljalleen tulossa aikuinen, mutta aikuistumisvaiheessa moni sellainen piirre, joka koiralla nuorena on, saattaa kokea takapakkia, tai jopa kadota kokonaan. Kuten välinpitämättömyys vieraita koiria kohtaan.
Beitostølenissa järjestetään vuosittain murtomaahiihdon maailmancupin osakilpailuja, ja mikäs näissä maisemissa on hiihdellessä. Nousuja, joissa erot ratkotaan ei tarvitse kaukaa hakea, ja lunta on kevättalvella puolitoista metriä. Viime kesänä teimme näissä maisemissa useamman päiväretken, mutta reittejä on täälläkin niin paljon, että ne eivät vielä muutamaan reissuun pääse meiltä loppumaan.
Teemme Beitostølenissa kaksi päiväretkeä. Toisen jo mainittuun Gravolskampeniin (kartta nro 1), joka alkaa norjalaisittain kevyellä 100 metrin nousulla. Sen jälkeen reitin kuvataan olevan tasaista, ja sisältävän muutaman loivan nousun, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Reittikuvauksen mukaan nousua on yhteensä reitillä 75 metriä, ja matkan perille saakka taivaltaa vajassa tunnissa. Me lopetimme nousumetrien laskemisen 125 kohdalla, ja saimme matkaan kulumaan taukoineen useamman tunnin, tosin poikkesimme myös reitiltä. Illalla koirista ei ole meille enää iloa. Ne nukkuvat vaunussa sikeästi, eivätkä herää edes aamulla kello 8, kuten joka päivä aikaisemmin.
Toinen päiväretkemme on koko reissun viimeinen, ja se suuntautuu Ole-järvelle (nro 2). Tämä järvi on matala, ja uitamme koirat hiekkarannalla ennen kuin lähdemme nousemaan ylöspäin. Reitti nousisi noin tuhannesta metristä 1200 metriin Svolobergetin huipulle, mutta me nousemme vain 100 metriä, ja jatkamme sitten kahden tunturin välistä kohti Vinstre-järveä. Täällä saamme olla rauhassa, eikä ketään näy. Lampaat laiduntavat Vinstre-järven rannalla, joten jäämme istuskelemaan hieman korkeammalle oman tunturilammen rannalle. Koirat ovat vapaina ja taukoilevat kuka mitenkin. Ne uivat lammessa vähän väliä, leikkivät hippaa, kaivavat kuoppia, kierivät ja nakertavat tunturipensaiden juuria. Takaisin tullessamme Veli ei enää juurikaan vedä, ja Ilo ja Iines kulkevat autolle saakka vapaina, mieheni takana polulla kulkien. Ne ovat fyysisesti väsyneitä, mutta toivottavasti matkasta yhtä onnellisia kuin mekin :)
Mirja Leinikka
Kirjoittaja
Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).