Ilmaiset toimituskulut yli 75€ tilauksiin!
Agilitytreenit ovat huikeat. Ilo juoksee itsevarmasti oikealle kaartuvaan mutkaputkeen, ja kääntyy ulostullessa vasemmalle. Se valitsee sanallisella come-come -vihjeellä minun puoleiseni hypyn täydestä vauhdista, ja syöksyy samalla vihjeellä putken epäloogiseen päähän. Tunnelma on upea. Olemme pientä viimeistelyä vaille valmiita kisa-areenoille. Keppejä emme tänään tee, niitä olemme harjoitelleet muutama päivä sitten. Kepit ovat olleet Ilolle hankalat, toisin kuin juoksu-A ja pysäytyspuomi. Keppejä emme ole tahtoneet saada valmiiksi juuri millään. Kaksi viimeistä pujottelua jää helposti tekemättä, ja joskus joku pujottelu keppirivin välistäkin.
Jäähdyttelylenkillä en huomaa mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Sitten tulen asvaltoidulle parkkipaikalle, ja räpyttelen silmiäni hetken. En usko, että näin mitään, ja olen viemässä Iloa takaisin autoon, kunnes päätän, että juoksutan sitä muutaman ympyrän myötäpäivään. Ja silloin näkyy se, mitä en haluaisi ikinä enää nähdä - vasen lapa laskee alas tavalla, joka on minulle surullisen tuttu. Katson ravia hetken, ja sitten pieni niiaus on poissa.
Astun autoon ja hengitän syvään. Kyyneleet polttavat silmäluomia. Olen juuri lukenut kirjan, jossa sanotaan ettei elämässä tapahdu mitään kohtalon tai karman vuoksi. Asioita sattuu, ja me ihmiset emme voi kaikille niille mitään. Ei ole olemassa huonoa tuuria, eikä oikeutta ongelmattomaan elämään. Ja silti tämä tuntuu niin väärältä, että haluan vain huutaa.
Aivot tekevät työtä kun ajan kohti kotia, ja perille tultuani varaan ajan lääkärille, joka leikkasi Ilolta OCDn aiheuttaman irtopalan kaksi vuotta sitten. Varaan ajan seuraavalle iltapäivälle, ja tiedän että päivästä tulee pitkä. Joudun laskemaan taas tunteja, ja painimaan päänsäryn kanssa. Kotona mies löytää Ilon vasemman tassun pohjasta kuivuneen hiekkakokkareen. Pieni toivonkipinä vilahtaa mielessäni - jospa se johtuisikin siitä.
Perjantai on pitkä ja minuutit kuluvat hitaasti. Palaveriton etätyöpäivä on tällä kertaa kuin huono vitsi, kun ajatukset väläyttelevät toinen toistaan masentavampia kuvia mieleeni. Lopulta pääsemme ajamaan kohti lääkäriä, jonne saavun tavoistani poiketen kaksikymmentä minuuttia etuajassa.
Ilon lääkäri on yhtä mukava kuin silloinkin, kun hänet ensi kertaa tapasimme. Iloa jännittää, mutta se tervehtii lääkäriä iloisesti. Kun palpointi pöydällä alkaa, Ilo murisee kumeasti. Se on Ilon tapa kotonakin, jos kynsien leikkuu tai tassujen kuivaus kestää liian kauan. Laitamme Ilolle kopan päähän ja lääkäri käy jalat läpi. Ilo jännittää jokaista niveltä niin paljon, ettei kipuvastetta saada esille.
“Ilo aristaa ehkä hieman enemmän vasenta kyynärää kuin oikeaa, mutta se saattaa mennä jännityksen piikkiin”, lääkäri sanoo.
Ilo saa rauhoituspiikin, ja menemme röntgenhuoneeseen odottamaan kuvien ottamista. Huone on pimeä, ja Ilo nukahtaa nopeasti. Silitän maassa makaavaa koiraa ja mietin, että kaksi viikkoa sitten näin tämän saman tapahtuvan, kun vanhin koirani lähti viimeiselle matkalleen. Sellainen on koiran elämä. Lyhyt, mutta tärkeä.
Lääkäri tulee vastaanottohuoneeseen, ja pyytää minut mukaansa katsomaan kuvia.
“Tässä on oikea olka, joka on kaunis kuin kananmuna” hän naurahtaa.
“Ja tässä on vasen. Tässä näemme, että leikkauskohta on parantunut erinomaisesti. Täällä kuitenkin on tämä terävä kohta, joka on luupiikki. Se on tainnut olla siellä jo aiemminkin. Sitten tässä leikkauskohdan vieressä olkanivelessä on tälläistä röpelömäisempää aluetta. Siellä on siis nyt se alue, mikä Ilolla saattaa hiukan oireilla.”
Onko se nivelrikkoa, kysyn.
“Kyllä, se on alkavaa nivelrikkoa”, vastaa lääkäri.
Yritän pitää itseni koossa, etten itke keskellä vastaanottohuonetta. En voi uskoa, että olin jälleen kerran oikeassa, niin mielelläni olisin ollut väärässä. Saan vielä kysytyksi, pitääkö meidän lopettaa agility kokonaan. Agility on minulle rakas laji, jonka sosiaalinen merkitys on suuri. Puolet treenien ja kilpailuiden tuomasta ilosta johtuu siitä, että olen saanut harrastaa lajia samanmielisten ihmisten seurassa.
“En sanoisi, että agilityä pitää nyt heti lopettaa kun oireita on ollut hyvin vähän. Nyt annetaan Ilolle cartrophen-pistossarja ja käykää laser-hoidossa ja fysioterapeutilla. Jos oireet alkavat uudelleen asiaa pitää tietysti harkita.”
Ajan kotiin epäuskoisten tunteiden vallassa. Koirani on 2,5 vuotias ja sillä on alkava nivelrikko. Se kuuluu siihen 40%:iin leikatuista bordercollieista, joille käy näin leikkaushoidoista huolimatta. Kukaan ei tiedä montako oireetonta vuotta Ilolla on edessä, vai onko. Ehkä Ilon vaikeudet kepeillä johtuivat sen jalasta. Ajomatkalla päätän, että Ilo on liian tärkeä jatkaakseen agilityä. Ilolle tärkeintä elämässä on juokseminen. Niin kauan kuin se saa juosta ilman kipuja ja lääkkeitä, kaikki on hyvin.
Lupaan Ilolle kotona, että kun tulee se päivä että juokseminen tuulen lailla ei enää kivuitta elämässä onnistu, se saa jatkaa matkaa.
Mirja Leinikka
Kirjoittaja
Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).