Ilmaiset toimitukset yli 75€:n tilauksiin!

Ilo - 13.2.2016-26.10.2020

Kirjoittaja Mirja Leinikka 29 lokakuu, 2020

Ilo - 13.2.2016-26.10.2020

Maanantai 26.10.2020 oli koiraharrastustaipaleeni tuskaisin ja ahdistavin päivä. Se oli päivä, jolloin vain nelivuotias Ilo jouduttiin lopettamaan vakavan olkanivelen nivelrikon vuoksi.

Nivelrikko alkoi ocd:stä, kasvuhäiriöstä, josta Ilo kuntoutui alunperinkin huonosti. Ilolla diagnosoitiin alkava nivelrikko syksyllä 2018 ja vain kahdessa vuodessa rikko eteni vakavaksi. Olan jänteisiin kehittyi lisäksi mineralisaatiota ja uudisluuta. Ilo oireili vakavasti vain lyhyen aikaa, ja vasta noin viimeisen kuukauden ajan oli tilanne, että edes lääkkeet eivät auttaneet Iloa nousemaan levon jälkeen iltaisin sujuvasti makuulta ylös.

Ilolle laitettiin elokuussa Botox-pistos niveleen, joka ei toiveista huolimatta tuonut apua tilanteeseen. Lääkärin mukaan hoitoja olisi voinut vielä jatkaa jänteiden ultrauksella, ja niiden mahdollisella katkaisemisella, mutta myös hän totesi ettei paluuta silti entiseen enää ole. Koskaan. Ajatus pitkästä sairaslomasta tilanteessa, jossa rakas koirani ei saisi silti tehdä enää sen elämänlaadulle tärkeitä asioita oli täysin mahdoton.

Ilolta vietiin vuosien varrella yksitellen pois asioita sen elämästä. Ensimmäisenä agility ja viimeisenä uinti. Kun kolme viikkoa sitten totesin, ettei enää uintikaan onnistu päätös alkoi olla selvä. Rajoitin Ilon liikuntaa vasta muutaman viimeisen viikon ajan, ja näin mitä sellainen elämä tekee koiralle, jonka koko elämän tärkein asia on liike ja toiminta. Surullisimmaksi minut teki se, että Ilo ehti jo tottua siihenkin ettei se pääse enää treenireissuille mukaan, sekä se, että itse en enää pystynyt treenaamaan Ilon kanssa mitään ilman kyyneliä.

Viimeisenä päivänä unohdimme kaikki rajoitukset, ja Ilo juoksi viimeisen metsälenkkinsä niin lujaa kun jaloista lähtee uuden kaverinsa Maunon kanssa.

Olin luvannut Ilolle, että sen ei tarvitse elää elämää jossa se ei saa liikkua tai harrastaa, ja sen lupauksen myös pidin. En myöskään halua että koiran ja minun itseni säännöllinen harrastus on jatkuva eläinlääkärissä käyminen, ja diagnosien sekä hoitokeinojen miettiminen. Elämä on liian lyhyt sellaiseen, varsinkin jos on eläinlääketieteen amatööri, ja haluaa sellaisena pysyäkin.

On vaikeaa viedä koira viimeiselle matkalleen, mutta vielä vaikeammaksi sen tekee se, että matkalle lähtijä on mieleltään täysin terve ja koira parhaassa iässään. Kun koira ei ole raihnainen tai väsynyt, vaan mieli on kirkas mutta yksi jalka rikki, on päätöksen toimeenpaneminen tuskainen kokemus.

Ilon eutanasia olikin melko raskas kokemus. Ilolle piti antaa kaksi annosta rauhoitetta ennenkuin se nukahti. Se ei aiemminkaan ole ollut nopea rauhoittuja, mutta nyt rauhoittumisessa kesti poikkeuksellisen pitkään. Suoneen kanyloitu nukutusaine lopetti hitaasti hengityksen, mutta sydän ei tahtonut pysähtyä. Eläinlääkärin mukaan näin käy kun koira on hyväkuntoinen, ja sitähän Ilo todella oli. Koira parhaassa iässään. Koira joka ei halua kuolla.

Me pyrimme tarjoamaan Ilolle sellaisen elämän, jossa se olisi mahdollisimman onnellinen. Sen kanssa nähtiin ja koettiin paljon. Opetin Ilolle kaikki asiat periaatteitteni mukaisesti vain positiivisen vahvistamisen keinoin, ja usein pelkällä lelupalkalla, sillä Ilolle ruoka ja työt eivät oikeastaan koskaan kuuluneet samaan pakettiin.

Ilolla tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni, ja sitä jäi kaipaamaan myös meillä asuva Ilon Veli. Suurin huoleni on se, ettei Veli masentuisi muutoksesta liikaa. Ensimmäisenä päivänä ilman Iloa se ei juossut lenkeillä juuri lainkaan, eikä leikkinyt ja oli sisälläkin melko apaattinen.

Olen herännyt Ilo kainalossa lähes jokaiseen aamuun viimeiset 4,5 vuotta koska Ilo halusi niin. Nyt joudun heräämään ilman tätä soopelipoikaa. Tulen muistamaan Ilon tähänastisista koiristani voimakkaimpana, ja koirana jolla on roppakaupalla räjähtävää energiaa. Ilo oli myös aina kivuistaan huolimatta iloinen. 

Olen onnellinen, että minulla Ilosta muistona monta videota, joissa pääosassa on Ilon jatkuvasti heiluva häntä.

Minulle on selvää, että ihmisellä on elämässä tietyissä asioissa vain vähän, jos lainkaan vaikutusmahdollisuuksia. Siksi ajattelen, että Ilon tilanteeseen ei ole olemassa syyllistä. En myöskään ajattele että elämässä tapahtuvilla asioilla olisi sen suurempaa tarkoitusta tai merkitystä, kuin että ne tapahtuvat. Ilolle tapahtui näin. Se mitä jää jäljelle, on suuri suru.

 




Mirja Leinikka
Mirja Leinikka

Kirjoittaja

Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).



Kaksi oikein kasvuhäiriöissä -blogissa sinua saattavat kiinnostaa myös:

Copla-tutkimuksen vuosikontrolli
Copla-tutkimuksen vuosikontrolli

Kirjoittaja Mirja Leinikka 01 heinäkuu, 2019

Lue lisää

Puoli vuotta Copla-tutkimuksessa
Puoli vuotta Copla-tutkimuksessa

Kirjoittaja Mirja Leinikka 01 marraskuu, 2018

Lue lisää

Agilityunelman loppu
Agilityunelman loppu

Kirjoittaja Mirja Leinikka 31 elokuu, 2018

Lue lisää