Velin silmät pyörivät kauhusta. Se laittaa korvat luimuun, ponnistaa lujaa takajaloillaan ja kohta sylissäni on koira joka raapii käsivarsiini verinaarmuja. Vaatteeni ovat läpimärät vedestä ja silmälasit vesihöyryn peittämät, kun yritän rauhoitella Velin paniikkia.
Olemme yliopistollisen eläinsairaalan fysioterapiassa ja terapeutti toteaa, ettei tästä tule mitään. Kuntoutus ei tässä vesialtaassa onnistu. Veli on kuulemma ensimmäinen, jota ei saada täällä kuntoutettua.
Altaasta pois päästyämme olemme Velin kanssa hiljaa kumpikin. Veli väsymyksestä, minä ajatustyöstä. Miten väärin kaikki taas menikään.
En tiedä millainen on se kipeä koira, jota voidaan tutkia useita kertoja eläinlääkärissä ilman ruokapalkkioita ja tohtori Sophia Yinin kehittämiä käsittelytekniikoita, ilman että koiralle jää negatiivisia mielikuvia tapahtuneesta. Minun koirani se ei ainakaan ole. Tottakai Veli on stressaantunut sairaalassa ja oppinut vastustelemaan hoitoa ja tutkimuksia. Tietenkään se ei suostu menemään vapaaehtoisesti vesialtaaseen, johon se on ensimmäisen kerran pakotettu ilman ruokaa. Minun koirani tarvitsisi tästä eteenpäin sairaalassa rauhoittavia, jotta se suostuisi kävelemään vesialtaassa. Tämä ei taida kuulua protokollaan, enkä jaksa keskustella vaihtoehtoisista käsittelytavoista. Ikävöin edesmennyttä Yiniä ja hänen esimerkillisiä matalan stressin käsittelytekniikoitaan.
Loppuillan käyn mielessäni läpi kuntoutusvaihtoehtoja. Mietin koulutustekniikoita ja käyn läpi jälleen kerran Yinin materiaaleja. Lopulta ajatustyö alkaa olla valmis.
Kuin tilauksesta sairaalasta soitetaan ja sovimme tutkimuksen seuraavan kontrolliajan kesäkuun loppuun. Sanon, että ensi kerralla toivoisin että tutkimukset tehdään kahtena eri päivänä. Toisena päivänä voisivat olla ne tutkimukset joissa Velin pitää juosta askelvoimalevyllä ja tasapainoilla matolla, ja toisena ne, joissa se rauhoitetaan. Toivon, että juoksuosuudessa ja tasapainoilussa saan antaa nuorelle kokemattomalle koiralleni ruokapalkkioita, jotta tilanteesta tulisi sille miellyttävämpi. Ruokapalkkioiden käyttäminen ei onnistu, jos Veli pitää samana päivänä rauhoittaa
Tämä onnistuu, sairaalasta sanotaan.
Epäonnista fysioterapeuttikäyntiä seuraavana päivänä soitan läheiseen koirakylpylään. Tämä uimala tarjoaa harjoitteluvuoroja vesijuoksualtaaseensa, joiden aikana koiraa voi tutustuttaa rauhassa laitteeseen. Allas on tuubimallinen Ergobath, juuri se, jota Ilo pelkäsi oman kuntoutuksensa alussa kuollakseen. Saan sovittua harjoituskäynnin samalle päivälle.
Pakkaan autoon mukaan Velin lisäksi Neron ja pussillisen koiranmakkaraa. Ajomatkalla kertaan miten kylpylässä toimin: Veli saa olla huoneessa vapaana ja katsoa kun Nero menee vesialtaaseen. Muita tavoitteita harjoitukselle ei ole. Miltei 13-vuotias veteraanikoira Nero on nuorelle Velille esimerkki, jonka käyttäytymistä ja reagointia se on seurannut koko tähänastisen elämänsä. Missä Nero, siellä Veli.
Kylpylän vesijuoksuhuoneessa on rento tunnelma. Veli on vapaana ja katselee kun Nero astelee vesialtaaseen pallon perässä, ja kävelee altaan läpi rennosti ja iloisesti. Veli alkaa innostua ajatuksesta. Se käy kurkkimassa miltä allas suuaukon kohdalta näyttää, ja sitä kiinnostaa vedessä kelluva pallo. Kun Nero syöksyy kerta toisensa perään Ergobathin tuubiin hakemaan palloa, Veli on lopulta sitä mieltä, että se ei halua jäädä tästä puuhasta paitsi. Kun se ei aivan uskalla ottaa ensimmäistä askelta veteen, nostan sitä varovasti valjaista ja autan astumaan altaaseen.
Kun tassut on ensimmäisen kerran kasteltu, Veli juoksee altaan läpi itse kerran, sitten toisen kerran ja lopulta meno alkaa olla sen verran hurjaa, että suljemme altaan päätyportit. Sitten Veli tekee ensimmäisen vesikävelyharjoituksensa. Sen korvat ovat rennot, silmistä eivät välky valkuaiset ja se katselee välillä Neroa, joka seuraa Velin harjoitusta altaan ulkopuolelta. Kun harjoitus on ohi, Veli tulee ulos altaasta, ja menee sinne vielä kerran uudelleen heitetyn pallon perässä.
Kun lähdemme kotiin, takakontissa lepäilee rento koira ja ajajan paikalla iloinen minä. Veli saadaan kuin saadaankin kuntoutettua vesialtaassa ilman pakkoa ja paniikkia.
Mirja Leinikka
Kirjoittaja
Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).