Herään keskiviikkoaamuun väsyneenä. Ilo kainalossa mietin sängyssä tulevaa päivää. Edessä on onneksi vain muutama työpalaveri jotka voin hoitaa kotoa käsin. Ajatukset ovat kello kahdessa ja on vaikea ajatella muuta. Päätän olla positiivinen. Veli on oireeton. Veli on terve. Älä tuijota sitä.
Veli on tapansa mukaan täynnä energiaa. Vain vaivoin saan käynnistettyä työpäivän kokoukset kun koirat pitivät sirkusta.
Kellon käydessä puolta yhtä soi puhelin. Ei numeroa. Klinikalta soitetaan, voisiko aikaa hieman siirtää - käynnissä on vaativa leikkaus joka venyy hieman. Toki, vastaan, ja samalla lasken montako lisäminuuttia siirto tarkoittaa lisää odotusta. Odottavan aika on pitkä, sanotaan, ja sitä se totisesti on.
Lopulta pakkaan Ilon autoon Velin kanssa. Ajatuksenani on käväistä agilityhallilla tekemässä keppitreenit kun palaan klinikalta takaisin kotiin. Ajomatkalla sataa sankasti lunta, ja seuraavassa hetkessä aurinko sulattaa sitä kirkkaalta taivaalta. Mitähän se tietää, vai tietääkö mitään.
Klinikalla ollaan myöhässä, onneksi olen minäkin. Parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen pääsemme lääkärin juttusille.
"Kuinka kauan Veli on ontunut?"
"Mitä jalkaa?"
"Katsotaan ulkona liike".
Veli ravaa parkkipaikalla esittäen puhdasta ravia. Sehän onkin terve, ajattelen. Tottakai se liikkuu puhtaasti. Minä vain ylireagoin.
Tutkimushuoneessa Veli nostetaan pöydälle. Alkuun se esittelee lääkärille hampaitaan, murisee hurjasti ja saa kuonokopan päähänsä. Käsittelytreenimme eivät ole tälläkään kertaa ehtineet siihen asti, että pentu olisi oppinut pitämään ortopedin tekemää palpointia positiivisena asiana. Ensin käydään läpi takapää. Ei reaktioita. Sitten oikea olka ja kyynär, ei mitään. Vasemman olan kohdalla Veli murisee hurjasti, mutta ei vedä jalkaa pois ortopedin käsistä. Verrokkina käydään läpi vielä oikea jalka - ei murinaa, ei vetoa. Se ei vain pidä käsittelystä, ajattelen.
Lääkärin määräyksellä marssimme röntgenhuoneeseen, ja Veli saa piikin takamukseensa. Kymmenen minuutin kuluttua minut pyydetään odotustilaan kuvaamisen ajaksi. "Tässä menee vartti, haluatko kahvia?"
Odotellessani luen PON-yhdistyksen lehteä. Mitähän perinnöllisiä sairauksia tuolla rodulla on, mietin. Löytyykö niiltäkin kasvuhäiriö olkanivelestä. Sitten lääkäri kutsuu minut huoneeseensa.
"Oletko katsonut paljon kuvia?"
"Tässä on kyynärät."
Kyynärkuvat näyttävät koostuvan useista paloista, tuollaisetko ne ovat, vai onko näissä jotain vikaa mietin. En ole aiemmin nähnyt viisikuisen pennun röntgenkuvia.
"Tässä on olat, mitäs sanot näistä?"
Katson olkaluun pallomaista päätä joka näyttää mielestäni haperolta. En muista mitä niistä piti katsoa, jos haki katseella kasvuhäiriötä. Huonolta?
"Kyllä vain."
"Tässä on vasen, ja tuossa selvä oc-muutos."
"Ja tässä oikea, tässä muutos on lievempi. Voisi ajatella, että tämän voisi halutessa vielä viipalekuvata, mutta toki tästä näkee että muutoksesta on kyse, iän myötä se saattaa tästä pahentua".
Ajatukset laukkasivat. Molemmat olat. Miten voi olla kummatkin, pitäisi olla vain toinen jos jotain piti olla. Oliko ne kyynärät kunnossa?
"Juu, ne ovat kunnossa".
Huokaus. Ehkä tästä taas selvitään. Voiko sen oikean olan katsoa tähystyksessä? Edellisellä kerralla koirani oli kuvattu tietokonetomografialla turhaan. Kasvuhäiriö olisi selvinnyt pelkällä röntgenillä, niin selvä se oli, ja minä viikkoa vähemmällä odotuksella, kun epätoivoisena odotin että kuvat lausutaan Britanniassa.
"Kyllä voi, itse teen nykyisin leikkaukset tähystysten ja perinteisen leikkaustavan yhdistelmällä, olen todennut sen parhaimmaksi tavaksi".
Oliko näihin saatavilla nykyisin jokin implantti? Olin kuullut, että se nopeuttaisi toipumista ja ehkäisisi mahdollisesti nivelrikkoa. Implantti täyttäisi leikkausaukon heti ja toipuminen olisi nopeampaa.
"Kyllä on. Voitaisiin tehdä niin, että laitan tästä viestin Yliopistolliseen eläinsairaalaan, josko he ottaisivat teidät osaksi rustonkorjausistutetutkimusta. Jos pentu hoidetaan siellä, saatatte saada istutteen tai sitten ette - leikkaus tehdään sokkoutettuna. Leikkauksen saatte kuitenkin halvemmalla siellä. Odottakaa viikko, ja jos vastausta ei kuulu palataan asiaan."
Tunnen kuinka stressi jyskyttää takaraivolla päänsärkyä. Tum, tum, tum. Minä olin siis kuitenkin oikeassa, sanon.
"Kyllä, sinä olit oikeassa."
Kotimatkalla sää on muuttunut pilviseksi. Soitan miehelleni, äidilleni ja Velin kasvattajalle. Unohdan että minun piti käydä tekemässä keppitreenit hallilla.
Mirja Leinikka
Kirjoittaja
Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).