Ilmaiset toimituskulut yli 75€ tilauksiin!
Veli Velpuri, pian kaksivuotias iso bordercollieuros on aloittelemassa agiityuraansa. Veli on mitoiltaan noin 58cm korkea ja se painaa 26 kiloa. Kyse on siis melkoisesta jöllikästä. Velpurin elämän alkutaivalta varjosti bordercollieiden viheliäinen vaiva OCD. Tästä voi lukea lisää Kaksi oikein kasvuhäiriöissä -blogista. Nyt kun Velpuri on ilmeisesti kuntoutunut leikkauksesta hyvin, olen uskaltanut ajatella aloittavani sen kanssa agilityn. Olemme tätäkin ennen tehneet joitakin pieniä harjoituksia, mutta en ole Ilon nivelrikkodiagnosin jälkeen uskaltanut haaveilla että saisin Velistä agilitykoiraa. Molemmat pojat kun on leikattu ja kuntoutettu samasta vaivasta, toinen huonoin tuloksin.
Veli on kuitenkin ollut erittäin tarkassa seurannassa yliopistollisen eläinsairaalan COPLA-tutkimuksessa, jossa sen toipumista on seurattu jos ei nyt suurennuslasilla, niin melkein. Toistaiseksi kaikki on näyttänyt hyvältä.
Olemme siis hiljalleen aloittaneet agilityharjoitukset, ja teemme nyt harjoituksia kerran tai kahdesti viikossa. Koska agilitykoiralla tulee olla hyvä fyysinen kunto ja vartalonhallinta, Veli jumppaa ahkerasti kotona ja metsälenkeillä. Se on isoksi koiraksi erittäin ketterä jaloistaan, ja hyppää 80 senttiselle keittiönpöydällemme paikoiltaan ilman vauhtia.
Veli on viides oma koirani jota koulutan agilityyn, ja olen tehnyt niin monta virhettä lajin parissa, etten haluaisi toistaa samoja enää uudelleen.
Minun agilityfilosofiassani koira osaa suorittaa itsenäisesti esteet, eikä tarvitse niiden oikeaoppiseen suorittamiseen ohjaajan liikkeen tuomaa apua. Yksi syy tähän on se, etten ole itse mestariliikkuja, tosin olen sitä mieltä ettei agilityssä sellainen tarvitse välttämättä ollakaan. Riittää kun on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja loput voi hoitaa suullisilla käskyillä :) Toinen syy on Eva Bertilsson ja Agility Right From The Start. Siinäpä opus joka kertoo ytimekkäästi sen mistä agilityssä on kyse.
Veli on agilityssä melko samanlainen kuin veljensä Ilo. Se pystyy keskittymään harjoituksiin tällä hetkellä maksimissaan noin kymmenen minuuttia ja se tarvitsee tähän kymmeneen minuuttiin myös kunnon tauot. Näiden muutaman minuutin mittaisten pätkien jälkeen se on niin väsynyt, ettei treeniä kannata jatkaa. Sen kanssa on siis turha miettiä vielä mitään agilityvalmennuksia, aika kuluu nyt siihen että saamme pojan ajattelukuntoa kasvatettua.
Meidän harjoituksemme ovat koostuneet muutaman viime viikon ajan pelkästään siitä, että olemme opetelleet miten toimitaan häiriöissä. Harrastamme agilityä Järvenpään agilityurheilijoissa, ja seuran hallissa on kolme kenttää ja aina vilske päällä. Hiljaista on ainoastaan yöllä, ja silloin me nukumme. Velillä on ollut tapana reagoida häiriöihin todella voimakkaasti niin, että se karkaa luotani ja kaataa tarvittaessa jopa kenttien väliset aidat päästäkseen katsomaan kuka viereisellä kentällä kiljuu.
Kun päätin että ryhdymme agilityhommiin, tämä oli siis ensimmäinen asia joka piti ratkaista. Ratkaisu pitää sisällään monta eri elementtiä. Ensinnäkin, jokainen treeni on suunniteltava huolella. Kentälle ei voi tulla ellei tiedä mitä on tekemässä. Yleensä varaan Velin treeniin siis tunnin hallivuoron, josta itse harjoitukseen kuluu vajaa kymmenen minuuttia. Muun ajan käytän harjoitusten valmisteluun. Rakennan esteistä sellaisen harjoituksen jonka olen Velille suunnitellut, valmistelen namipurkit, joista toinen sijaitsee kentällä, ja toinen autossa tai häkissä. Purkeille juoksemme kun harjoitus päättyy, jotta Veli kokisi myös päättymisen positiivisena asiana. Sillä on ollut tapana karkailla kesken treenin siksi, että se ennakoi minun lopettavan harjoituksen. Velillä on harjoituksissa päällä valjaat, jotta saan sen helposti kiinni.Kosken siihen silti vain sen luvalla, koska muuten se kokee kiinni ottamisen rangaistuksena ja alkaa vältellä minua. Protokollamme on siis seuraava: pyydän Veliä tekemään käteeni nenäkosketuksen (starttinappula), jonka jälkeen sanon sille “koskee” ja otan sen valjaista kiinni. Tämän jälkeen sen saa namipalkan ja uuden tehtävän, tai sitten juoksemme yhdessä purkille joka tietää taukoa.
Velillä on ollut valjaissa kiinni myös lyhyt ja kevyt köydenpätkä, jonka päälle pystyn juuri ja juuri astumaan. Tämä “liaani” varmistaa sen, että saan ehkäistyä mahdolliset karkaamisyritykset, jos viereisellä kentällä sattuu yhtäkkiä huutamaan jokin todella kiihdyttävä-ääninen koira tai ihminen.
Toistaiseksi Veli on taukoillut autossa. Hallissa on niin kova meteli että se väsyttää nuoren koiran, jolla menee kaikki energia siihen että se pystyy keskittymään pieniin tehtäviin kovassa häiriössä. Haluan siis että se saa tauot todella levätä rauhassa ja palautua. Kun harjoittelemme hiljaisemmissa halleissa, Veli on taukoillut häkissä. Se ei ole siinä vielä kovinkaan etevä, joten olen pitänyt huolta että se näkee koko ajan minut.
Ensimmäiset harjoitukset Järvenpään hallilla vein läpi siten, että juoksimme yhdessä autolta halliin ja aloitimme heti nopeatempoisen harjoituksen. Pidin itse niin kovaa meteliä, että Veli ehti keskittyä vain minuun. Yhden harjoituksen kesto oli minuutista kahteen. Oli tärkeää ehtiä lopettaa ennen koiraa. Kun harjoitus päättyi, juoksimme kentän päässä olevalle purkille, ja sen jälkeen autossa olevalle purkille. Toistin tätä muutaman minuutin sarjaa tunnin aikana neljästä viiteen kertaan. Nyt olemme tilanteessa, jossa Veli tulee halliin sisään hymy huulilla, ja keskittyy vain minuun ympäristön hälinästä huolimatta. Se tietää mikä on purkki, juoksee sinne mielellään ja näyttää purkin minulle pyynnöstä. Kolmen viikon aikana se ei ole karannut kertaakaan häiriöiden perään, ja olemme saattaneet hiljalleen aloittaa varsinaiset agilityharjoitukset.
Mirja Leinikka
Kirjoittaja
Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).