Matkanteko on tuntunut pitkältä. Takana on jo miltei tuhat kilometriä. Nyt tien reunoja rytmittävät yli kaksimetriset aurauskepit, ja tunturiylänkö avautuu jokaisessa ilmansuunnassa silmänkantamattomiin. Euroopan suurimman tunturiylängön, Hardangerviddan, tien numero 7 näköalareitti saa loman tuntumaan alkaneeksi. Täällä on talvisin lunta niin paljon, että tämä tie jota nyt ajamme, on suljettu. Osa lumista ei ehdi sulaa edes heinäkuuksi.
Koirat ovat autossa levottomia. Olemme pysähtyneet tänään usein, ja koirat ovat jaloitelleet jokaisella kerralla. Silti kahden päivän yksitoikkoinen matkanteko, ja vajaa liikunta, alkavat tehdä tehtävänsä.
Pysähdymme yhdellä näköalareitin lukuisista levähdyspaikoista, ja lähdemme iltalenkille paljakalle. Hardangerviddassa laiduntaa noin 9000 villliä poroa, joista turistit harvemmin näkevät edes jälkiä maassa. Ne ovat arkoja, ja hyvä niin. Norjalaisten karjanpidon tavoista poiketen, tällä tunturiylängöllä ei ole myöskään lampaita. Kenties se johtuu siitä, että syötävää on täällä niukasti, tai siitä, että täällä ei maatiloja tai muuta asumusta juuri näy.
Muovia sen sijaan on kulkeutunut ihmisten mukana myös tunturiin. Kerään mukaani makkarapaketin ja salaattirasian kannen, kun koirat juoksevat kilpaa lammelta toiselle.
Seitsemän aikaan saavumme leirintäalueelle, joka tänään on Garen Camping. Se sijaitsee luonnonkauniilla paikalla tunturien välissä, ja sen rannalla virtaa joki, jonka koirat haistavat heti autosta.
Veli on pitkällä karavaanireissulla ensikertalainen. Se harjoittelee leirintäalueen pienessä koskessa, missä kohtaa varpaita on vielä turvallista uittaa vedessä. Se on ennen tätä matkaa tehnyt vain muutaman lyhyen retken vaunussa, ja sen on vielä vaikea rauhoittua lepäämään, ja sitä pitää auttaa jotta se saa riittävästi unta.
Seuraavaan aamuun heräämme paikallista aikaa seitsemältä, kun aurinko alkaa työntää säteitään kattoikkunoiden raoista kohti kasvoja. Lepäämme aamupäivän, ja lähdemme ensimmäiselle patikalle vasta kahden aikoihin päivällä.
Olen valinnut leirintäalueen Voringfossista, joka vaivoin löytyy suomalaisesta google mapsista. Noin viisi kilometriä leirintäalueestamme sijaitsee yksi Norjan suurimmista padoista, Sysenvatnet. Tämä pato on rakennettu 80-luvulla, ja sen korkein kohta sijaitsee liki 1200 metrin korkeudessa. Pato on jopa 81 metriä korkea ja 248 metriä leveä, ja se on tieltä katsottunakin massiivinen, kunnioitusta herättävä ilmestys. Norjan energiasta yli 60 prosenttia on tuotettu päästöttömillä energiavaroilla pois lukien ydinvoima, kun Suomessa vastaava osuus on vain 5 prosenttia. Ilmastonmuutoksen ehkäisemisen kannalta öljyvaltion oma energiankäyttö painii omassa sarjassaan, eikä vähiten uusiutuville energianlähteillle suopean maantieteen takia.
Leirintäalueelta on lyhyt matka paljakalle, kun alue on valmiiksi 750 metrin korkeudessa. Olen katsonut etukäteen norjalaisesta karttapalvelusta, että retkipaikkoja tällä alueella riittää. Niitä on niin paljon, että ensimmäisen päivän patikan teemme kokonaan merkittyjen reittien ulkopuolella. Kävelemme kolmen tunnin ajan pitkin helppokulkuista paljakkaa, tunturilammelta toiselle, lumikentältä seuraavalle, ja kiipeämme tunturihuipulle katsomaan maisemia ja syömään eväitä.
Ketään ei näy missään.
Mirja Leinikka
Kirjoittaja
Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).