Ilmaiset toimituskulut yli 75€ tilauksiin!

Katoava jäätikkö

Kirjoittaja Mirja Leinikka 13 heinäkuu, 2019

Katoava jäätikkö

Kun katson villinä ryöppyävien putousten vettä, joka paiskautuu kiviin ja kallioihin,  alan aina miettiä miltä tuntuisi, jos päätyisi putouksen yläjuoksulla veteen, ja virta lähtisi viemään niin, että lopulta päätyisi itse putoukseen. Voringsfossin massiivinen vesiputous on sellainen ilmestys, että pelkkä ajatus siitä, että putoaisi veden mukana 145 metriä alaspäin synnyttää halun kurkata putousta kaiteettomalta pientareelta makuuasennossa. Koirat ovat autossa, ja siellä ne saavat pysyäkin, sillä sellaista riskiä en ota, että joku niistä kiskaisee itsensä ja minut jyrkän reunan tuolle puolen. Tämä vesiputous ja sen alajuoksu ovat niin valtava luonnon voimien näytös, että autolla putouksen vierellä ajamiseen kuluu liki 20 kilometriä. Putouksen alajuoksua kiertää kävelytie, ja polkuja pitkin pääsisi katsomaan, millaista jälkeä 145 metrin korkeudesta vapaana alas putoava vesi tekee iskeytyessään maahan.

Meidän karavaanariryhmäämme varten tällaiset ihmispaljoudessa tehtävät retket eivät kuitenkaan ole, joten tyydymme ihailemaan tätä luonnon muovaamaa taideteosta näköalapaikalta muiden turistien joukossa. 

Voringsfossenin vesiputous laskee Ovre Eidfjordin järveen, ja sieltä edelleen Hardangerin vuonoon. Kun tiiraamme vesiputousta alamme miettiä, mistä tuo kaikki vesimäärä putoukseen oikein tulee. Vastaus siintää valkoisena muutaman kymmenen kilometrin päässä.  Norjan katoava ikijäätikkö, Hardangerjökulen, kohoaa 1800 metrin korkeudessa, ja me näemme sen jokaiselta reitiltä jonka Hardangerviddan reiteillä teemme. On laskettu, että tämä jäätikkö tulee katoamaan kokonaan vuoteen 2100 mennessä ilmaston lämpenemisen vuoksi.

Moni muukin on nyt tullut Hardangerviddaan ihailemaan maisemia, jotka todennäköisesti tulevaisuudessa tulevat muokkaantumaan voimakkaasti suuntaan, johon tällainen luonto ei ole varautunut. Kun yritämme etsiä lenkkipaikkaa Tinnholenin järvelle vievältä hiekkatieltä, löydämme jokaiselta tien levennykseltä auton. Ajamme järvelle saakka, ja perillä näyttää olevan yhdeksän leirikoulua, ja sata muuta matkailijaa. Me emme ole koskaan ymmärtäneet, miten luonnosta voi nauttia väenpaljoudessa, tai ylipäätään kymmenien vieraiden ihmisten seurassa, emmekä yritä oppia tätä taitoa nytkään, vaikka Tinnholenin järvi kimmeltää kutsuvana iltapäivän auringossa. Sen sijaan etsimme paljakalta paikan, joka ei näytä kiinnostavan ketään, ja patikoimme viereisen tunturin huipulle.

Seuraavana päivänä päätämme, että käymme katsomassa jäätikköä vielä hieman lähempää, ja niin on päättänyt jälleen moni muukin. Kjeldebuun vievällä reitillä tulee vastaan polkujuoksijoita, koiran kanssa patikoivia ja virvelin kanssa kalastamaan lähteviä. Koirat saavat vetovaljaat päälleen, ainoastaan Iines juoksee vapaana. Tämä vanhempi täti ilmoittaa hyvissä ajoin vastaantulijoista tulemalla itse luokse, eikä se kulje koskaan meistä muutamaa kymmentä metriä kauempana toisin kuin Ilo, joka saattaa hyvinkin ottaa meihin etäisyyttä muutaman sata metriä ollen silti kuulolla. Veli Velpuri taas on luoksetuloissaan sen verran epävarmaa sorttia, että sitä ei voi pitää vapaana alueilla, joissa voisi törmätä muihin ihmisiin, saati lampaisiin.

Löydämme huikaisevan kauniista laaksosta paikan, jossa kaivamme eväät repusta. Taivas on tummunut, ja kauempana näyttää satavan vettä. Yhtäkkiä meidän yllämme räjähtää - ukkonen jyrisee niin, että luulen koko maan jytisevän, ja Veli syöksyy syliini ja tärisee säikähdyksestä. Istumme ja odotamme, ja kohta taivaalta kuuluu vaimeampana lisää jyrähdyksiä. Kaivan namit taskusta, ja alan tekemään koirakolmikkomme kanssa temppuja. Kaikki ovat toimintakykyisiä, eikä Veliäkään enää tunnu pelottavan. Kun jatkamme matkaa, ukkonen jyrähtelee vähän väliä. Kun koirat uivat, se jyrisee jälleen äkkiä aivan yläpuolellamme ja säestää meteliään salamoilla. Veliä kiinnostaisi tällä kertaa enemmän uimisen jatkaminen, ja se tuntuu selvinneen ukkosen koettelemuksesta ilman, että jyrinä aiheuttaa enempää pelkoa.

Vaunulla tämä äänille hieman herkkä, mutta kaikilla alustoilla liiankin varma teini on saanut oman huoneen. Velin tärkein resurssi on mieheni Tomi, jonka se haluaisi varsinkin väsyneenä omia ihan vain itselleen. Muille koirille vaunussa muriseva teinikoira on siis majoitettu portin taakse makuuhuoneeseen, jotta kaikilla on mahdollisuus rauhassa levätä. Monien retkien jälkeen olemme varustautuneet kaikkeen, mutta etenkin siihen, että koirien kanssa matkaillessa tapahtuu aina jotakin, ja jos lomatunnelmaansa ei halua menettää, näihin tapahtumiin kannattaa ennalta yrittää varustautua.




Mirja Leinikka
Mirja Leinikka

Kirjoittaja

Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).



Karavaanarikoirat -blogissa sinua saattavat kiinnostaa myös:

Norjan kesälomareissu 4/2022: Lom ja Skjåk
Norjan kesälomareissu 4/2022: Lom ja Skjåk

Kirjoittaja Mirja Leinikka 25 heinäkuu, 2022

Lue lisää

Norjan kesälomareissu 3/2022: Randsverk & Lemonsjoe
Norjan kesälomareissu 3/2022: Randsverk & Lemonsjoe

Kirjoittaja Mirja Leinikka 23 heinäkuu, 2022

Lue lisää

Norjan kesälomareissu 2/2022: Otta, Mysusaeter ja Hovringen
Norjan kesälomareissu 2/2022: Otta, Mysusaeter ja Hovringen

Kirjoittaja Mirja Leinikka 22 heinäkuu, 2022

Lue lisää