Rondanesta vaihdoimme leiriä Ottaan. Matkaa kertyi vain puolisentoista tuntia ja vajaat sata kilometriä. Olimme Otta Campingissa aikaisin, noin kahden aikaan, ja saimme leirintäalueelta erinomaisen paikan turkoosina virtaavan Otta-joen rannalta. Illan tullen leirintäalue oli tupaten täynnä matkailijoita eri puolilta Eurooppaa. Otta on pieni kaupunki tai kylä vuorien notkelmassa, ja sieltä löytyy useampi ruokakauppa, ravintoloita ja kahviloita. Me käytimme tällä kertaa vain ensimmäisiä.
Ottan kupeesta kiipeää serpentiinitie Mysusaeteriin, josta löytyy hotelli, mökkejä ja useita patikkareittejä. Mysusaeterissa on myös aloituspaikka pitkille vaelluksille Rondanen kansallispuistoon. Me koeponnistimme kaksi lyhyttä reittiä täällä, joten useampia jäi kokeilematta. Ensimmäisenä iltana kiipesimme Gråhoelle, jossa nousua oli noin 160 metriä. Gråhoelle kuten monelle muullekin reitille kuljettiin lammasaitauksen läpi. Yhtään lammasta emme kuitenkaan nähneet, mutta kellot kuulimme. Reitti kulki laskettelurinteen kupeessa, ja nousi rinteen huippua korkeammalle, vaikka jalat sanoivat jo puolessa välissä matkaa, että nyt riittää. Gråhoen huipulla päästimme koirat vapaiksi nauttimaan tasaisen ylängön tunnelmasta.
Toisen lenkin Mysusaeterissa teimme senkin illalla auringonlaskun aikaan. Se suuntautui Brudesloretin vesiputoukselle. Oikaisimme reittiä hieman, ja matkaa kertyi yhteensä vain viitisen kilometria. Vesiputouksen alue oli polkujen kulumisen asteesta päätellen todella suosittu, joten ilta-aika oli hyvä ajankohta vierailla paikalla koska vastaan tuli vain yksi ihminen koiransa kanssa. Brudesloretin vesiputouksen juurelle pääsi melko vaivatta kävelemään, joten otin koirista poseerauskuvia upeaa taustaa vasten. Koko vesiputouksen alue oli todella kaunista ylänköä, jota reunustivat Rondanen jylhät vuoret.
Pidemmän retken teimme tällä kertaa Hovringeniin, ja sieltä Putten Seteriin. Hovringen on retkeily- ja hiihtoparatiisi, jossa olemme viihtyneet aiemminkin, mutta tällä kertaa suuntasimme hieman sivuun Putten Seteriin, jotta pääsimme kiertämään Karihaugin kierroksen. Tämä reitti oli noin yhdeksän kilometriä pitkä, se nousi alussa ja lasketteli lopussa kauniissa maisemissa. Karihaugin kierroksella törmäsimme myös uuheen ja karitsoihin, jotka eivät väistäneet polulta. Treenailimme Velpurin kanssa lampaista luopumista, ja lopulta yritimme niistä ohi. Harmillisesti Velpuri oli edelleen hyvin kiihtynyt lampaista, ja meni liian lähelle uuhta, joka sitten kevyesti puski Velpun kumoon. Tätä ennen Velpuri pääsi haistelemaan karitsan kuonoa, mikä tuntuu olevan sen tavoite lampaita kohdattaessa. Ei aivan hallussa nuo työkoiran otteet siis tällä kiihkeällä paimenella. Karihaugin kierros oli näyttävä, korkeita huippuja ja pehmeitä jäkälämattoja joilla saattoi pitää ansaitun lepotauon kiipeämisen lomassa.
Mirja Leinikka
Kirjoittaja
Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).