Pala Hallingskarvetin kansallispuistoa ja Aurlandin helmi

Kirjoittaja Mirja Leinikka 16 Heinäkuu, 2019

Pala Hallingskarvetin kansallispuistoa ja Aurlandin helmi

Tien numero 50 tunnelit ovat kapeita ja pimeitä. Tunnelin yläosassa kiskoilla kulkevat valot eivät pala, ja kilometrien pituisilla etapeilla kallion sisällä kulkemiseen tarvitaan auton pitkiä valoja. Kun pääsemme jälleen yhdestä tunnelista ulos, eteemme avautuu hymyn huulille nostattava maisema: turkoosinsininen järvi, jota reunustaa kilometrien pituinen hiekkaranta, ja jota kiertävät lumiset tunturihuiput. Näihin maisemiin ei taida koskaan kyllästyä. Ajamme karavaanimme levähdyspaikalle, otamme koirat ulos autosta, ja laskeudumme järven rantaan. Rantaviivaa riittää kilometreittäin, ja taivaalta paistava aurinko on lämmittänyt hiekan varpaiden alla kuumaksi. Koirat uivat järvessä, jonka vesi on niin kylmää, että kovin montaa uimakierrosta emme voi antaa niiden tehdä. Istumme uinnin jälkeen rannalla ja katsomme maisemia. Mieli on tyhjä, kun loma tekee tehtäväänsä.

Seuraava leirintäalueemme Osterbo Fjellstove ei sekään löydy kotimaan Google Mapsista. Leirintäalue sijaitsee Aurdalenissa, noin 30 kilometriä Aurlandista länteen. Aurland on suosittu vuonokylä, jonka leirintäalueet sijaitsevat jokainen isojen valtaväylien vieressä, ja ne ovat usein tupaten täynnä karavaanareita. Me haluamme hiljaisemman leirin, ja olemme siksi matkanneet Aurlandiin tien numero 50 kautta, jota olemme saaneet ajella vain muutaman kanssa-ajajan kera. Sen varrelta kääntyy hiekkatie Aurdalenin järven poukamaan, jonka rannalla on pieni hotelli ja kaksi leirintäaluetta. Teemme leirin nurmikentälle, eivätkä koirat tarvitse kuin yhden lenkin muistaakseen, mistä kohdasta pääsee uimaan järveen, jonka vesi on niin kirkasta että pohjan kivet näkyvät selvästi. Korkeushyppääjämme Veli, joka kotona hyppää vauhditta keittiönpöydälle, ylittää nurmikenttää kiertävän noin 80 senttiä korkean aidan kevyesti kun se toteaa, että nyt on vilvoittavan uinnin paikka.

Seuraavana päivänä jätämme vaunun leiriin ylös, ja ajamme alas Aurlandiin testataksemme, mahtaako tietä pitkin päästä vaunun kanssa alas saakka. Kartta on kertonut, että edessä on neulansilmäisiä mutkia, ja useampia tunneleita, samalla kun tie laskee jyrkästi kohti Aurlandin laaksoa, eikä Norjassa voi koskaan tietää mitä tämä käytännössä tarkoittaa. Alas ajaessamme tunnelit ovat edelleen kapeita ja pimeitä, ja niissä makaa myös lampaita. Tunnelin jälkeen kahden kaistan tie muuttuu muutaman kerran varoittamatta yksikaistaiseksi. Yksikaistainen tie ei aiheuttaisi yhtä voimakkaita vatsanpuruja, jos korkeutta ei samaan aikaan olisi liki tuhatta metriä. Mutta, tietenkin norjalaiseen tyyliin, yksikaistaiset tiet sijaitsevat korkealla eikä niistä kerrota matkaajalle etukäteen.

Alhaalla pittoreskissa Aurlandissa käymme nauttimassa paikallisessa kahvilassa päivän keiton, ja ostamme palan paikallista focaccia-leipää. Useasta pikkukylästä Norjassa löytyy kahvila, joka panostaa luomuun ja lähiruokaan. Hintataso on joko vastaava tai hieman kalliimpi kuin Suomessa.

Takaisin ylhäälle päästyämme olemme valmiita aloittamaan päivän retken. Se suuntautuu tällä kertaa etsiskelyiden jälkeen Geiterygghyttalle (kartta nro 1). Tämän hiekkatien alla kulkee yksi tien numero 50 tunneleista, ja tien varrella on puolestaan voimalinjoja. Lenkkeilemme koti-Suomessa  kaasulinjojen päällä kulkevilla hiekkatiellä, mutta tämä versio vie kotimaan teistä voiton kertaheitolla. Geiterythyttan hiekkatien varret ovat täynnä vesiputouksia, ja suojaisia poukamia, joissa on hiekkarantoja ja kalliotasanteita, joilta voi ihailla edessä avautuvaa maisemaa.

Yhdellä kallionseinustalla on neljä rinnakkaista putousta ja seuraavalla kolme. Maisema on uskomattoman kaunis, ja kylpee pilvettömältä taivaalta paistavassa auringossa. Kalliot ja laaksot rytmittävät maisemaa, ja siellä täällä on ripaus lunta.

Myös lampaat nauttivat maisemasta, ja niitä on tiellä jonkin verran. Koiristamme Iineksellä on kokemusta paimennuksesta, ja tiellä edessämme seisovan uuhen nähdessään, se laskeutuu alas ja alkaa hiipiä lammasta kohti sitä tiiviisti tuijottaen. Uuhella on kuitenkin kaksi karitsaa mukanaan, eikä sillä ole aikomustakaan väistyä. Iines saa sen kerran liikkeelle, mutta sen jälkeen uuhi päättää, ettei se aio siirtyä tieltä mihinkään, ja se yrittää puskea.

Iineksellä ei riitä uuhen silmissä uskottavuus, ja Ilo ja Veli puolestaan joilla voimaa ja silmää varmasti näihin puuhiin riittäisi, eivät ole paimentaneet koskaan, joten ne eivät tiedä miten lampaiden kanssa tulisi asioida. Ne tyytyvät haukkumaan muutaman kerran paikallaan pönöttävälle uuhelle. Mekään emme aio väistyä, sillä silloin lammas saisi puskemisyrityksestään palkkion, ja saattaisi yrittää samaa uudelleen, kun ohitamme sitä. Seisomme siis kaikki paikallamme hetken toisiamme tuijotellen. Sitten alan taputtaa käsiäni yhteen, ja uuhi karitsoineen juoksee rinteeseen sivuun, ja me pääsemme jatkamaan matkaa.

Seuraavana päivänä ajamme takaisin Aurlandiin. Aikomuksenamme on ajaa läpi Aurlandin vuoren näköalareitti (kartta nro 2). Kierrämme tällä lomalla Norjassa niitä reittejä, joita kuljimme asuntoautolla viisi vuotta sitten. Tuolloin olimme karavaanaripuuhissa ensikertalaisia, ja moni asia jäi siksi näkemättä ja tekemättä, kuten nyt vaikkapa tämä näköalareitin läpi ajaminen. Paikalliset suosittelivat tuolloin, ettemme aja reittiä asuntoautolla, ja hyvä niin, sillä reitti on niin pelottava ajaa henkilöautollakin, että Aurlandin puolen näköalamaisemat jäävät minulta näkemättä.

Puristan pelkääjän paikalla auton oven kahvaa, ja pidän toista kättä silmien edessä etten näe maisemia, joita olemme tulleet katsomaan. Tie nousee serpentiininä ylöspäin yksikaistaisena, ja siellä täällä on levennyksiä, joille voi väistää tiuhaan tulevia vastaantulijoita. Levennyksillä ei välttämättä ole kaiteita, ja pientareet ovat osittain rosoisen puhkikuluneita. Sen mitä uskalsin maisemaa katsoa, se näytti huikaisevan kauniilta. Ajamme Aurlandin vuorten paljakalle, joka sijaitsee keskimäärin 1500 metrin korkeudessa, mutta korkeimmat huiput kohoavat jopa 1800 metriin.

Maisema on karua, ja rakkaista, ja kun alhaalla saattoi kulkea t-paidassa ja shortseissa, täällä on lämpöasteita enää 9, ja tuuli on kovaa. Kävelemme koirien kanssa muutaman tunnin ristiin rastiin, ja myös täällä saamme tehdä lenkkimme ilman muuta seuraa. Iines kulkee jälleen vapaana, ja uskallan laskea Ilonkin hetkittäin irti, mutta tämä maasto vaatii silti erityistä tarkkuutta, sillä täällä on jylhiä jyrkänteitä, jotka saattavat avautua eteen loivalta näyttävän tunturikumpareen takaa. Myös viattoman oloiset vesipurot yhdistyvät nopeasti virtaaviksi koskiksi ja vesiputouksiksi, joista saa vihiä kuuntelemalla pauhua, joka kuulostaa taivaalla lentävältä helikopterilta.




Mirja Leinikka
Mirja Leinikka

Kirjoittaja

Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).


Kommentoi


Karavaanarikoirat -blogissa sinua saattavat kiinnostaa myös:

Tuttu ja kaunis  Beitostølen
Tuttu ja kaunis Beitostølen

Kirjoittaja Mirja Leinikka 24 Heinäkuu, 2019

Lue lisää

Fannaråken ja Sognefjelletin näköalareitti
Fannaråken ja Sognefjelletin näköalareitti

Kirjoittaja Mirja Leinikka 19 Heinäkuu, 2019

Lue lisää

Katoava jäätikkö
Katoava jäätikkö

Kirjoittaja Mirja Leinikka 13 Heinäkuu, 2019

Lue lisää