Kesäretkillä vuorilla - Norja ja Ruotsi

Kirjoittaja Mirja Leinikka 25 Heinäkuu, 2017

Kesäretkillä vuorilla - Norja ja Ruotsi

Suuntasimme jo kolmatta kesää peräkkäin lomareissuun Ruotsiin ja Norjaan. Tälläkin kertaa koiristamme oli mukana kaksi nuorimmaista, eli Ilo 1,5v ja Iines 6,5v. Vanhuksemme Nero ja Niilo, jotka ovat jo kunnioitettavassa seniori-iässä (13,5 ja 12) jäivät pariksi viikoksi hoitoon.

Aiemmat kesälomareissut ovat opettaneet yhtä ja toista, ja nyt kolmannella kerralla alkoi vihdoin tuntua siltä, että palaset mukavaan ja sujuvaan retkeilyyn ovat hallussa, eikä aikaa kulu asioiden ihmettelyyn ja selvittelyyn, tai kantapään kautta oppimiseen.

Reissuilla kierrämme muutaman alueen ja paikan kerrallaan – nähtävää ja koettavaa kun riittää, samoin kuin monipuolisia reittivalintoja. Etsimme alueita, jotka eivät ole turistien suosiossa, ja joilla on kohtuullisen vähän ihmisiä. Siksi esimerkiksi Lofootit eivät kuulu kohteisiimme, eikä yksikään sellainen suosittu reitti, jolla patikoi kymmeniä muitakin samanaikaisesti. Meille parasta on paikka ja reitti, jossa ei ole muita kuin me.

Matkalla olemme autolla ja asuntovaunulla – tämä kombinaatio on Norjaa ajatellen ihan ehdoton juttu. Yhden lomareissun olemme tehneet vuokratulla asuntoautolla, ja viimeiseksi kerraksi jäi. Jos Norjassa haluaa tehdä päiväretkiä siten, että patikoi tasaisilla alueilla vuorten päällä paljakalla, tällaisille reiteille pääseminen asuntoautolla on melkolailla mahdotonta. Nimimerkillä yritetty on 🙂 Vuorille kulkevat tiet ovat hyvin kapeita ja jyrkkiä, useimmiten yksikaistaisia ja tietysti asvaltoimattomia. Tavallisesti jokaisen tien alussa on myös tie”tulli”, johon kannattaa pudottaa haluttu summa kruunuja ja ottaa itselleen maksukuitti ihan vain siksi, että noilla rahoilla ylläpidetään näitä pikkuteitä, jotta ne ovat käytössä jatkossakin. Parhaiten vuorien päälle siis pääsee nelivetoisella maasturilla, jossa on kunnon maavara. Meidän tavallinen henkilöautomme oli kuitenkin myös ihan passeli väline. Aluksi tuntureiden päälle ajaminen sai omat jalkani veteliksi – kun kapea tie mutkittelee tuhannen metrin korkeudessa, ja tien reunasta avautuu alas vain jyrkkä pudotus, oli ajoittain pakko laittaa silmät pelkääjän paikalla kiinni 🙂

Reisuissa meidän taktiikkanamme on etsiä mukava leirintäalue, johon voi parkkeerata itsensä muutamaksi päiväksi. Me etsimme leirintäalueita, joiden kriteerit ovat rauhallinen sijainti, ja hyvät lenkkeilymaastot vieressä. Plussaa toki se, että päiväretkille ja reiteille ei olisi kovin pitkä matka – aina tämä ei tietenkään onnistu. Tavallisimmin perustamme leirin alueen kaukaisimpaan kulmaan, jos sellainen löytyy. Vaunun lisäksi meillä on mukana teltta, joka on nopeasti pystytettävää mallia. Teltta toimii tuulikaappina ja koirien omana alueena, jossa ne leikkivät ja pötköttelevät aina silloin kuin vaunulla olemme. Teltan ikkunat pidämme peitettyinä, jotta koirat saavat olla näköärsykkeiltä rauhassa. Koiristamme erityisesti Iines ei välitä vieraista ihmisistä eikä liioin muista koirista, joten kaikkien osapuolten vuoksi on parempi, että leirialueilla ohikulkijat ja meidän koiramme ovat kukin omassa rauhassaan 🙂

Tänä vuonna reittimme kulki jälleen ensin Vaasaan, josta neljän tunnin laivamatkan jälkeen olimme Uumajassa Ruotsin puolella. Yön vietimme jälleen First Camp Umeåssa, josta saa soittamalla varattua itselleen vaunutontin ja avaimet sähköön, jotka voi lunastaa koodilla keskellä yötä, kun leirintäalueelle saavuimme. Tuohon aikaan leirintäalue on siis virallisesti suljettu. Aamusta lähdimme jatkamaan matkaa kohti Årea.

Sääennusteet eivät luvanneet hyvää keliä alkureissun ajaksi, eikä sellaista totisesti Åressa koettu. Vettä tuli kaatamalla, mutta ikävintä oli kylmä tuuli. Lämpötila taisi olla maksimissaan kahdeksassa asteessa. Leirintäalueeksi olimme valinneet Ristafallet Campingin, jonka vieressä kulki koski ja valtava vesiputous, jota tosin ihailimme vasta kun olimme Åresta siirtymässä seuraavaan paikkaan. Sitkeinä lähdimme kuitenkin kokeilemaan leirintäalueen pitäjän meille suosittelemaa reittiä lähistön laskettelukeskukseen. Kapusimme tunturin päälle, jossa tuuli niin kovaa, että luulin koirien lähtevän lentoon. Tuuli oli jopa vaarallista – jos ilmassa olisi lentänyt jotakin kohti, ei olisi hyvin käynyt. Åressa teimme toisenkin patikan, ja sumusta ja sateesta huolimatta erottui, että alue on varmasti kaunis ja näkemisen arvoinen – jollakin toisella kelillä.

Åresta jatkoimme matkaa Norjan puolelle.

Norjassa päädyimme tällä kertaa keskelle maata, lukuisten eri kansallispuistojen kupeeseen Oppdaliin. Ensimmäinen leirintäalueemme oli Magalaupet Camping, tämäkin kosken vieressä. Googlen navigaattori ei muuten tätä leirintäaluetta tunnistanut olemassa olevaksi. Magalaupet Campingin jostakin matkailuesitteestä bongasin reissun tärkeimmän asian, eli webbisivusto norgeskart.no:n, josta löytyvät Norjan kaikki retkeilypolut ja maastokartat mukavasti digitoituina. Toinen hyvä palvelu on outtt.com/no josta löytyy retkisuosituksia kuvauksineen ja karttoineen. Kouluruotsi auttaa retkisuositusten tulkinnoissa. Pidimme leiriä Magalaupet Campingissa kolme yötä. Päivien aikana patikoimme alueen vuorilla pääasiassa Dovrefjellin ja Trollheimenin alueilla kartasta etsittyjen reittien ja outtt-palvelun suositusten mukaan. Kerran kävimme pyöräilemässäkin, valitettavasti vaudin huumassa laskettelimme useita kilometreja alamäkeen tajuamatta, että sama reitti pitäisi jaksaa polkea takaisinkin 🙂 Norjassa ylämäillä on ihan eri käsite kuin koti-Suomessa, joten siksi ainakin itse yritän varsinkin jyrkkiä ja tuntien kestäviä nousuja parhaani mukaan vältellä.

Koska kotona saa kävellä metsissä riittämiin, halusimme patikoida vain paljakka-alueilla, joissa ei ole puita ja näkyvyys hyvä kilometrien päähän. Hyvä näkyvyys on tärkeää siksikin, että Norjan kansallispuistoissa ja paljakoilla patikoi myös paljon lampaita, jopa lehmiä, jotka on koirien kanssa mukava huomata, ennen kuin ne ovat nenän edessä seisomassa. Norjassa lampaat ja lehmät laiduntavat aitausten ulkopuolella, ja aitauksilla suljetaan ne paikat, joihin karjaa ei haluta. Suomalaisen korviin melko hassu ratkaisu. Lapuilla ilmoitetaan kehen ottaa yhteyttä, jos näkee jotakin poikkeavaa. Itse koitin soittaa yhteen annettuun numeroon nähtyämme voimakkaasti ontuvan lampaan, ja jätin vastaajan viestin asiasta. Luonnollisesti tälläisen laidunnustavan ollessa vakio, Norjassa ei ole suurpedoista murhetta senkään vertaa kuin Suomessa – siitä ihminen on pitänyt huolen. Norjassa on jonkin laskelman mukaan vain 40 sutta. Dovrefjellin alueelle on istutettu ihmisen toimesta myös myskihärkiä, joita turistit sitten käyvät ihmettelemässä. Kanta on pieni ja sisäsiittoinen, sillä härät eivät luontaisesti näillä leveyspiireillä eläisi. Muuten kauniita ja hienoja maisemia, luontoa ja retkiä siis hiukan himmentää tieto ihmisen voimakkaasta ympäristön käsittelystä ja lajien valinnasta.

Oppdalista vaihdoimme leiriä vain sata kilometriä etelämpään tutkittuamme sääennusteita. Åren kaltaisia kelejä ei ollut ikävä, ja aurinkoa olisi mukava tervehtiä jatkossakin. Vaihdoimme leirin Dovreskogenin leirintäalueelle, Rondanen kansallispuiston ja Jotunheimenin väliin. Jotunheimenin reitit jäivät tällä kertaa käymättä, mutta vuoriston lumisia huippuja saimme ihailla Rondanen puolelta. Rondanesta löytyi patikoijan ja maastopyöräilijän unelmapaikka: Hovringen. Hovringen sijaitsee suoraan paljakka-alueella noin tuhannen metrin korkeudessa. Poluista ei ole tällä alueella pulaa. Voi tehdä päiväretkiä tai viikkoretkiä, oman valinnan mukaan. Myös Hovringenissa olisi ollut leirintäalue, mutta koska serpentiinitien ajaminen ylös vaunu perässä ei houkuttanut, teimme leirin alas ja ajelimme pelkällä autolla Hovringeniin ylös retkille. Muutamat paikan reiteistä olivat varsin suosittuja, joten niiltä pysyimme visusti poissa. Koska alue on laaja, ei ollut ongelmia löytää reittejä, joilla päivän aikana näki yhden ihmisen tai vaihtoehtoisesti ei ketään – ei edes lampaita. Viihdyimme Dovreskogenissa ja Rondanen alueella neljä päivää, joista kahtena teimme koko päivän kestoiset patikointiretket. Koirat olivat ilmeisen tyytyväisiä, ja retkien päätteeksi aidosti väsyneitä, mikä on erittäin energisten bordercollieiden omistajalle melko erikoinen näky 🙂

Dovrefjellistä lähdimme takaisin Ruotsiin, ja käytimme yhden kokonaisen päivän pelkkään ajamiseen. Päädyimme illansuussa Karlstadiin, josta ei leirintäaluetta jolla olisi tilaa tai sähköpaikka tahtonut löytyä millään. Moni rantaruotsin leirintäalueista on aiempienkin kokemustemme mukaan sellaisia, että niissä ei edes ns. drop-in vieraille ole tilaa lainkaan. Tästä esimerkkinä vaikkapa Fjällbacka. Karlstadinkin leirintäalueiden verkkosivuilla ilmoitettiin, että mikäli alueelle haluaa yhdeksi yöksi, paikka kannattaa varata hyvissä ajoin, jos sellainen mahdollisesti olisi vapaana. Lopulta pääsimme pienelle leirintäalueelle turvelammen viereen, jossa kuuman päivän päätteeksi uitimme koirat ja kärsimme yhden yön vaunussa suon hajusta 🙂

Seuraavana aamuna vaihdoimme Ånnabodaan, joka olikin jälleen koiraharrastajan ja maastopyöräilijän mekka. Ånnaboda on iso vapaa-ajankeskus, joka sijaitsee kahden naturreservatin alueella. Leirintäalueelle mahtuu 300 ihmistä, joita siellä tällä kertaa ei ollut, joten saimme rauhassa käyttää isoja nurmialueita pieneen treenailuun, jota moni muukin näytti alueella koiriensa kanssa tekevän. Alueen koirista ehdoton enemmistö oli bordercollieita. Metsistä löytyi polku poikineen ja järvi toisensa perään, joten reissumme viimeinen päivä kulutettiin pyöräilyyn, uintiin ja lenkkeilyyn 🙂

Reissusta palasimme Siljan laivalla Tukholmasta Turkuun. Laivamatkojen kaikkein haastavin asia ovat ehdottomasti siirtymät mennessä – autokannelta hyttiin pääseminen vaatii joka kerran taikatemppuja, kun käytävät ovat erittäin ahtaita, ja ihmisiä ja muita koiria on paljon. Siirtymät lähtiessä sujuvat yleensä huomattavasti jouhevammin, kun ihmiset eivät parveile ja ihmettele massoina ohikulkevia koiria ja nukkuvat vielä hyteissään. Joka kerran koirien kanssa laivalla matkustettaessa törmää kuitenkin ihmisten erittäin erikoiseen käyttäytymiseen – tällä kertaa koirillemme esimerkiksi muristiin meidän mennessä ihmisten ohi. Jos siis Norjasta pääsisi palaamaan Etelä-Suomeen suoremmin muutoin kuin Tukholman laivalla, käyttäisimme tätä vaihtoehtoa mieluusti 🙂 Norjaan ja Ruotsiin kuitenkin palaamme lomailemaan varmasti taas ensi kesänä!

 




Mirja Leinikka
Mirja Leinikka

Kirjoittaja

Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).


Kommentoi


Karavaanarikoirat -blogissa sinua saattavat kiinnostaa myös:

Liesjärven lenkki ja Iso-Melkuttimen kierto
Liesjärven lenkki ja Iso-Melkuttimen kierto

Kirjoittaja Mirja Leinikka 09 Syyskuu, 2018

Lue lisää

Retki satujen maailmaan - Grimsdalen
Retki satujen maailmaan - Grimsdalen

Kirjoittaja Mirja Leinikka 20 Heinäkuu, 2018

Lue lisää

Neljä päivää Jotunheimissa
Neljä päivää Jotunheimissa

Kirjoittaja Mirja Leinikka 16 Heinäkuu, 2018

Lue lisää