Lomaseikkailu koirien kanssa

Kirjoittaja Mirja Leinikka 18 Heinäkuu, 2015

Lomaseikkailu koirien kanssa

Päätimme tänä kesänä kokeilla jotain uutta, nimittäin lomareissua koirien kanssa. Aikaisemmat lomamatkamme ovat olleet pääsääntöisesti vaellusreissuja, joten sellaiselle pitäisi olla helppoa ottaa myös koirat mukaan, kun vain löytää sopivat reitit ja majapaikat, sekä tietysti matkustustavat. Näitä lähdimme metsästämään naapurimaistamme Ruotsista ja Norjasta. Molempiin maihin voi viedä nykyisin koiria, jos ne ovat saaneet lääkityksen ekinokokkoosia varten ennen lähtöä. Rabies-vasta-ainetestejä tai muita sellaisia ei enää tarvita, normaalit rokotukset riittävät.

Vuokrasimme asuntoauton käyttöömme heinäkuun kahdeksi viikoksi jo kevättalvella, samoin kuin laivaliput meren yli Tukholmaan. Reitin päätimme vasta hiukan ennen lähtöä, ja muuttelimme sitä matkan varrella tarpeen niin vaatiessa.  Näin lopulta kuljimme: Tukholma  – Glasskogenin kansallispuisto – Sognevuonon pikkukylät Laerdalsoyri, Kjoernes ja Flåm  – Geilo & Hardangerviddan kansallispuisto – Drammen – Tanumshede – Kinnekullen kansallispuisto – Tukholma.

 

Glaskogens naturreservat

Ensimmäinen etappi laivamatkan jälkeen oli Ruotsin ja Norjan rajamailla sijaitseva Glaskogenin kansallispuisto. Leirintäalue oli varsin luksusluokkainen: meillä oli käytössämme “oma piha”, josta oli kymmenisen metriä “omaan rantaan”. Iltapeseytymiset hoidimmekin koko perheen voimin uimalla järvessä. Glaskogenissa on loistavat patikkareitit, joita kävimme kokeilemassa reilun 11 kilometrin verran. Reitin varrelle osui satumetsäistä sammalmaisemaa, saaristolaistyyppistä järvenrantaa ja valitettavasti joitakin avohakkuuaukeita.  Vastaantulijat yhden käden sormilla laskettavissa. Glaskogenista lähdimme kohti Norjaa.

Sognevuono & Aurlandin alue

Jo ajomatka Norjaan oli huikea. Kun lähdimme ajamaan Oslosta ylöspäin, osui matkan varrelle henkeäsalpaavia näkymiä: karuja tunturialueita, joissa lunta oli tienvierillä näin heinäkuussakin metrin verran, serpentiineinä ylös ja alas kulkevia teitä, kauniita järvenrantalaaksoja joiden vierillä kohosi jylhiä vuoria. Olo oli vähintään kuin olisi eksynyt Taru Sormustenherra elokuvaan.

Ensimmäinen pakollinen pysähtymisemme oli Laerdalsoyrin leirintäalue: Laerdal ferie og fritidspark, jonne saavuimme myöhään illalla. Leirintäalue oli tupaten täysi, mutta saimme itsemme parkkeerattua sen laidalle – valitettavasti isohkon tien viereen. Koirat oli onneksi jo ruokittu – asuntoauton kanssa matkailussa kun on se hyvä puoli, että koirille pystyy järjestämään ruokatarjoilut milloin tahansa. Meillä kun on varsin tarkkaa porukkaa sen suhteen, että illallinen ja aamiainen ilmestyvät melko tarkalleen siihen aikaan kuin kotona on totuttu 🙂

Laerdalsoyrissä kävimme koirien kanssa ensin kaupunkikierroksella pikkukylän idyllisessä vanhassa kaupungissa, jossa kaikki pihat olivat niin hienosti hoidettuja että itselle tuli äkillinen hinku päästä kitkemään omaltakin pihalta ne tuhatkunta voikukkaa 🙂 Noin kuuden kilometrin patikkalenkin tässä paikassa teimme pitkin vuorensyrjää kulkevalla polulla, jossa oli paikka paikoin haasteellisia kohtia, kun polku kulki epävakaiden kivenlohkareiden ja liukkaiden kallioiden päällä.

Nero ja Iines kulkivat lenkeillä joko vapaina sellaisissa paikoissa, joissa vapaana pito oli turvallista ja muuten vetovaljaissa ja vetovyössä. Etenkin Iinekselle on tärkeää saada joka päivä rasittavaa ja raskasta liikuntaa, ja vetäminen on tähän tarkoitukseen erinomainen valinta. Iines vetää vetovaljaissa ja vyössä koko ajan täysillä, koska se nauttii saadessaan ponnistella fyysisesti: näin siitä riippumatta onko matkaa tehty vasta vartin verran tai viisi tuntia. Se on myös vetovaljaissa huomattavasti rauhallisempi kuin hihnassa, joten kaupunkilenkitkin onnistuvat mainiosti kun se saa koko ajan vetää.

Seuraava etappimme oli lauttamatkan päästä löytyvä idyllinen Songdal ja Kjoernesin leirintäalue. Leiripaikka oli aivan Sognejärven rannassa, ja näkymät kerrassaan mahtavat. Alueen päässä oli iso järveen rajoittuva nurmikenttä, jonka vuorten rajaamissa maisemissa oli rentouttavaa aamulenkittää koirat.

Täällä lisäsimme patikointiin hieman haastetta, ja teimme retken, jossa oli puolisentoista tuntia pelkkää nousua. Nousimme siis noin viitisensataa metriä ylöspäin tutkimaan sieltä avautuvia hienoja maisemia.

Niilo, joka miltei 12-vuotiaana veteraanina saa itse päättää tuleeko se lenkeille mukaan vaiko ei, osoittautui varsin taloudelliseksi patikoijaksi: se nousi ylämäet hitaasti käynnissä askeltaen ja alamäet ravasi kevyesti alas.

Tälle reitille sattui myös lähietäisyydelle muutama lammas, joita norjalaiset pitävät hieman kuten poroja: eli toisinsanoen lampaita on vähän siellä sun täällä, ja patikkareitit saattavat kulkea myös lammasaitausten läpi. Iines olisi mieluusti jäänyt toteuttamaan elämäntehtäväänsä tälle reitille pidemmäksikin aikaa – se kun sai mukavia positiivisia vahvisteita siirreltyään katseellaan muutamaan otteeseen hiukan liian lähelle uskaltautuneita lampaita.

Hienoista maisemista saimme muutaman päivän järven rannassa yöpymisen jälkeen maksaa ikävän hinnan: poimin melkein 30 punkkia pois molemmista bordercollieista, vaikka molemmilla oli punkkipannat.

Koska reittimme oli tarkoitus osua vielä jatkossakin järvenrantamaisemiin, kävin hakemassa paikalliselta eläinlääkäriltä uudet torjunta-aineet punkkihyökkäysten varalle. Toivotaan, että emme selvisimme tästä punkkihyökkäyksestä ilman ikäviä tartuntoja.

Kjornesin jälkeen suuntasime Flåmiin, jälleen yhteen idyllisistä Aurlandin ja Sognevuonon alueen pikkukylistä.  Flåmin leirintäalueoli sekin hyvin hoidettu ja siisti, koirat myös sinne tervetulleita kuten kaikkiin aikaisempiinkin paikkoihin.

Saimme leiripaikan ylätasanteelta, jossa pystyi ottamaan myös pienet tokotreenit hyvin hoidetulla nurmikkokentällä 🙂 Norjassa on samanlaiset lait kuin Suomessa koirien kiinnipidon suhteen, ja leirintäalueilla usein muistuteltiinkin pitämään koirat kiinni, siis paikalliseen tapaan ilmaistuna “on the line” tarkoittaen tietysti että “on the leash”.  Asiasta muistuteltiin ilmeisesti siksi, koska saksalaisturisteja oli paikalla paljon, ja Saksassa koirat kulkevat pääsääntöisesti vapaina. Flåmissa koirat saivat patikoinnista vapaapäivän ja me ihmiset suuntasimme alamäkipyörälenkille – ensin junalla ylös noin tuhannen metrin korkeuteen ja sitten parikymmentä kilometriä polkupyörällä alas 🙂

Geilo – Hardangervidda

Flåmista siirryimme Geiloon – Hardangerviddan kansallispuistoon ja tuntureille noin 800-1000 metrin korkeuteen. Jälleen pelkkä ajomatka sisälsi maisemia, jotka olivat henkeäsalpaavan kauniita.

Pysähdyimme tunturialueelle lenkittämään koirat paikkaan, jossa kasvillisuutta ei enää kanervia ja jäkäliä lukuunottamatta juurikaan ollut. Lunta puolestaan oli paikka paikoin metrinkin verran, vaikka lämpötila oli kesäinen.

Geilon leirintäalue Oen turistsenter ei koreillut aiempien leirintäalueiden tapaan hienolla ympäristöllä, mutta patikkalenkit kompensoivat kauneudellaan kaikki mahdolliset puutteet.

Jos Geilossa nimittäin jotakin voi kesällä tehdä, se on patikointi. Patikoimme kahtena päivänä tunturialueilla ihaillen toinen toistaan upeampia näkymiä, jotka avautuivat jatkuvasti esteettöminä eteen. Merkityt polut kulkivat tunturissa, jossa hyttysistä ei ollut tietoakaan.

Iines ui jokaisessa suolammessa ja järvessä joka eteen sattui, ja toisena päivänä myös Niilo lähti mukaan nauttimaan kauniista tunturimaisemista.

Koska Geilo on jo valmiiksi korkealla, noin 700 metriä meren pinnan yläpuolella, ei nousuja reiteille välttämättä satu kovinkaan montaa metriä, vaan patikkalenkkiä saa taivaltaa rauhassa kohtuullisen tasaisella taipaleella.

Drammenin kautta Tanumshediin ja Kinnekullen kansallispuistoon

Loppumatka sisälsi ajoa ja muutamia pysähdyksiä. Drammenissakävimme lähinnä yöpymässä, ja jatkoimme matkaa Tanumshediin. Tanumshedissä kävimme tutkimassa kalliomaalauksia Unescon maailmanperintöalueella. Alkuperäinen ajatus oli viipyä Fjällbackassa kaksi viimeistä yötä, mutta paikka osoittautuikin sen verran täydeksi ja suosituksi kohteeksi, että jäimme yöpymään Tanumshedin rauhalliselle leirintäalueelle, jossa oli varsin isoja nurmikkokenttiä joilla pystyi tekemään jälleen mukavat tokotreenit 🙂

Tanumshedistä jatkoimme matkaa viimeiseksi yöksi Kinnekullen kansallispuistoon, joka sekin sisälsi runsaasti kulttuurihistoriaa.Kinnekullen leirintäalue oli jälleen luksusluokkainen: se sijaitsee Vänernin rannalla, ja paikassa on 46 kilometriä erilaisia patikkapolkuja. Kävimme kokeilemassa niitä kolmen tunnin verran, ja patikoimme läheisen kukkulan laelle, josta avautuikin huimat näkymät yli koko valtaisan Vänern-järven.

Koska olimme ensimmäistä kertaa harrastamassa karavaanarihommia, ei kommelluksilta vältytty. Matkan aikana tuli koettua useampia sydämentykytyksiä: kerran yritimme ajaa isolla autollamme kapeaa pikkutietä pitkin korkealle vuorenhuipulle, kunnes auto ei jaksanut enää vetää meitä ylöspäin: oli siis pakko pakittaa alaspäin jyrkkää rinnettä pitkin ja toivoa parasta.

Kauhunhetkiä koettiin myös, kun uimahirmu Iines päätti hypätä polskimaan voimakkaasti virtaavaan jokeen – tästäkin selvittiin onneksi säikähdyksellä kun se pääsi uimaan takaisin rantaan ja sain sen vedettyä valjaista pois vedestä. Kolmen koiran kanssa ei ihan joka paikkaan myöskään ole sujuvaa kulkea, joten kaupunkikierrokset ja shoppailut jäivät tällä kertaa näkemättä, samoin kuin kaikki ne väkeä pullollaan olevat leirintäalueet, joissa asuntoautot ja -vaunut olivat metrin päässä toisistaan ja meno sen mukaista.

Hintataso Norjassa on suunnilleen samanlainen ruuan ja polttoaineen suhteen kuin Suomessa – jos jättää siis ravintolavierailut väliin, ei kustannuksia synny juurikaan enempää kuin jos reissaisi Suomessa. Norjassa ja Ruotsissa leirintäalueiden hinnat liikkuivat noin 30 euron tietämillä per yö. Joissakin paikoissa suihkusta joutui maksamaan muutaman euron lisää, joissakin tämä luksus oli ilmaista. Leirintäalueiden wifi-verkot toimivat vaihtelevasti.

Koirien kannalta lomaretki toimi myös erinomaisena siedättäjänä – kahden viikon aikana etenkin Iines, joka ei ole aiemmin reissaillut näki matkan aikana yhden jos toisenlaista kulkijaa ja vaikutukset huomasi laivassa: ensimmäisellä laivamatkalla se oli rauhaton ja sen oli vaikeaa rentoutua, kun taas paluumatkalla se nukkui koko laivamatkan alusta loppuun sikeästi mitään enää ihmettelemättä 🙂 Karavaanauksesta jäi siis sen verran mukavat muistot mieleen, että niitä hankkii mieluusti lisää, vaikkapa sitten jollakin toisella reitillä seuraavan loman aikana :)!




Mirja Leinikka
Mirja Leinikka

Kirjoittaja

Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).


Kommentoi


Karavaanarikoirat -blogissa sinua saattavat kiinnostaa myös:

Liesjärven lenkki ja Iso-Melkuttimen kierto
Liesjärven lenkki ja Iso-Melkuttimen kierto

Kirjoittaja Mirja Leinikka 09 Syyskuu, 2018

Lue lisää

Retki satujen maailmaan - Grimsdalen
Retki satujen maailmaan - Grimsdalen

Kirjoittaja Mirja Leinikka 20 Heinäkuu, 2018

Lue lisää

Neljä päivää Jotunheimissa
Neljä päivää Jotunheimissa

Kirjoittaja Mirja Leinikka 16 Heinäkuu, 2018

Lue lisää