Neljä päivää Jotunheimissa

Kirjoittaja Mirja Leinikka 16 Heinäkuu, 2018

Neljä päivää Jotunheimissa

Jossakin vaiheessa 1300 metriä korkea vuori alkaa tuntua nyppylältä. Pieneltä mäkipahaselta muiden korkeampien joukossa. Kun sen päälle kapuaa mieli kuitenkin muuttuu. 400 metrin matka ylämäkeen kiipeämisestä väsyneillä jaloilla kestää kauan. Niin kauan, että jos ei olisi niin väsynyt, naurattaisi, kun sykemittarilla varustettu urheilija juoksee reippaasti polulla ohi.

Storhøin (kartassa nro 2) huipulta näkee kauas. Edessä siintää Glittertinden ja takana kurkkii Rondanen kansallispuisto. Tähän retkeen kului aikaa viitisen tuntia, joista vähintään kaksi rinteessä lounastamiseen ja maisemasta nauttimiseen. Vuoren huippu on jyrkkä ja kivikkoinen, mutta nelijalkaiset retkikumppanimme taiteilevat rinnettä ketterästi ylös ja alas. Ehkä ne, joista pitäisi olla huolissaan, olemme me kömpelöt ihmiset.

Jotunheim on vierailumme ajan aurinkoinen ja järvien vedet lämpimiä. Rundhøen (nro 1) päältä avautuvat upeat näkymät Randsverkin suuntaan, jossa pidämme leiriä, ja reitti sopii mainiosti iltalenkiksi. Leirintäalueemme pyrkii erottautumaan muista omalla ruokakaupalla ja ravintolalla. Testaamme molempia. Mieleen jäävät kalliit kiiwit: yksi hedelmä maksaa yli euron. Sama hinta löytyy viereisen kaupungin supermarketista. Kiiwit jäävät hyllyyn, mutta leirintäalueelle voisi palata uudelleen. Vaunullamme on paikka mäntymetsän suojissa, jossa risteilee useampi lenkiksi sopiva polku.

Viimeisenä päivänä etsimme patikointireittiä, ja löydämme norjalaisten itsellään pitämän salaisuuden: Tesse-järven (nro 3), jossa on silmänkantamattomiin tyhjää rantaa ja turkoosia vettä. Päiväretki muuttui hetkessä rantalomaksi. Jos tämä kohde olisi merkitty turistikarttoihin, emme luultavasti olisi saaneet viettää siellä aikaa yksin. Parkkipaikalla tapaamme norjalaispariskunnan, joka kertoo ettei täällä ole satanut kohta kuukausiin. Maa on kuivaa ja varvikko ruskeaa.

Lampaat ovat laskeutuneet alemmas puiden suojiin saadakseen auringolta varjoa ja löytääkseen vettä. Mietin tällaisen karjanpidon mielekkyyttä. Lampaat eivät pärjää ilman ihmisen hoitoa, ja täällä ne kulkevat puoli vuotta ilman päivittäistä silmälläpitoa sen varassa, että jos ohikulkija huomaa jotakin epäilyttävää, hän osaa soittaa apua paikalle. Näen monta viimeisillään olevaa uuhta, ja mietin joutuvatko ne synnyttämäänkin yksin. Niitä katsoessa tuntuu siltä, etteivät kaikki ihmisten luomat perinteet ole säilyttämisen arvoisia.




Mirja Leinikka
Mirja Leinikka

Kirjoittaja

Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).


Kommentoi


Karavaanarikoirat -blogissa sinua saattavat kiinnostaa myös:

Liesjärven lenkki ja Iso-Melkuttimen kierto
Liesjärven lenkki ja Iso-Melkuttimen kierto

Kirjoittaja Mirja Leinikka 09 Syyskuu, 2018

Lue lisää

Retki satujen maailmaan - Grimsdalen
Retki satujen maailmaan - Grimsdalen

Kirjoittaja Mirja Leinikka 20 Heinäkuu, 2018

Lue lisää

Karavaanarit Norjassa - varusteet, reitit ja matkasuunnitelmat
Karavaanarit Norjassa - varusteet, reitit ja matkasuunnitelmat

Kirjoittaja Mirja Leinikka 13 Heinäkuu, 2018

Lue lisää