Repoveden kansallispuisto on kohde, johon on tehnyt mieli tutustua jo jonkin aikaa. Nyt tähän tarjoutui mahdollisuus, joten elokuisena perjantaina pakkasimme vaunumme viikonlopun retkeä varten, ja ajelimme Orilammen lomakeskukseen leiriin viikonlopuksi. Orilammen lomakeskuksen leirintäalue sijaitsee kauniilla paikalla kahden järven välissä. Lomakeskuksen alueita halkoo tie, jonka toisella puolella on iso leirintäalue huoltorakennuksineen. Toiselta puolelta löytyy kesäravintola ja muita majoitusmahdollisuuksia.
Paikan tunnelma on kuin entisaikojen kotimaisista maalaiselokuvista: ravintolan ovea vartioi perjantai-iltana hiljalleen tupakkaa poltteleva portsari, ja sisältä löytyi vastaanoton lisäksi lava tansseineen, joita viikonlopuksi oli tulossa tahdittamaan Johanna Pakonen. Aamulla voi herättää itsensä ja koirat aamu-uinnilla järvessä, ja asioida huoltorakennuksessa, jonka tiskialtaat ovat parikymmentä senttiä normaalia alempana. Kiireiseen elämänrytmiin tottuneelle tässäkin riitti fiilisteltävää.
Repoveden kansallispuistosta sanotaan seuraavaa: suosittu kohde etenkin aurinkoisina kesäviikonloppuina, vilkkain patikka viiden kilometrin mittainen Ketunlenkki, josta näkee kansallispuiston päänähtävyyden, eli saaret toisiinsa yhdistävän riippusillan. Riippusillan ylitystä voi joutua odottamaan jos ilma on aurinkoinen, sillä silloin väkeä on liikkeellä paljon, ja sillalle ei sovi kuin muutama henkilö kerrallaan.
Ensimmäinen retkipäivämme oli lauantai. Aurinko kurkki pilvien välistä ja ilmassa oli lämpöä parikymmentä astetta. Päätös oli helppo: ei Ketunlenkkiä eikä riippusiltaa. Päätimme tutustua kansallispuistoon Saarijärven suunnasta. Paikalle saavuttuamme totesimme, että riippusillan puute ei tuntunut haittaavan montaa muutakaan. Parkkipaikka oli täynnä autoja, ja saattoipa sinne olla joku bussikin eksynyt. Patikoijia oli siis edessä ja takana paljon – huomattavasti enemmän kuin kotimetsissämme ikinä.
Laitoimme koirat valjaisiin ja itselle vetovyöt päälle. Mukaan lähtenyt kaksikkomme pursusi runsaasti energiaa, ja päätimme purkaa osan siitä aivan parkkipaikan vieressä olleeseen järveen. Annoimme koirien uida vedessä, jonka rantaa ja pohjaa koristivat vedenalaiset puunrungot. Ne ovat tärkeitä vedessä viihtyvälle elämälle, puista kun riittää kuolleinakin ravintoa pitkäksi aikaa monelle tarvitsevalle.
Patikoimme vailla tarkempaa suunnitelmaa ja päädyimme Olhavanvuorelle, ja sieltä Mustalamminvuoren kautta Valkjärvelle. Apuna suunnistuksessa toimi retkikartta.fi, sekä appsina ladattava Karttaselain. Ulkoinen akkulaturi piti hengissä satelliitteja ahkerasti etsivää puhelinta. Kentät olivat ajoittain huonohkoja, joten välillä alueella piti edetä ilman yhteyttä internetiin. Eksymisen vaaraa ei ihmispaljouden vuoksi kuitenkaan ollut, ja reititkin olivat selvästi merkittyjä.
Kulutimme lauantain patikkaan viitisen tuntia. Kansallispuistojen luonnontilaisissa metsissä ymmärtää, mikä erottaa ne talousmetsistä. Kun metsää ei ihmisen toimesta hoideta, se hoitaa itse itseään. Maassa oli paljon kaatuneita puita, eri ikäisiä ja eri maatumisvaiheessa olevia, ja maisema on varsin erilainen kuin talousmetsään jätetyissä oksankarahkoissa. Ainostaan polkujen yli kaatuneita puita oli sahattu väylien auki pitämiseksi.
Koska havupuut kuitenkin helposti valtaavat laajoja alueita, kertoi Metsähallitus Olhavanvuorelle siirryttäessään kyltillään, että he koittavat pelastaa siinä sijainneen lehdon karsimalla lehtipuiden tilaa syöviä mäntyjä.
Koiramme patikoivat valjaissaan niille tyypilliseen tapaan, eli koko ajan meitä perässäkävelijöitään vetäen. Alamäissä molempia pyydetään siirtymään ihmisensä taakse, koska vetoapua ei tällöin tarvita. Ylämäkeen sen sijaan voi mielellään auttaa perässätulevaa. Pysähdyimme kolmesti uittamaan koirat, ja loppumatkasta noin reilun neljän tunnin patikan jälkeen veto alkoi viimein hieman hidastua. Loppuillan patikkakaverimme nukkuivatkin vaunussa oloonsa ilmeisen tyytyväisinä.
Sunnuntaina uitimme koirat, jätimme ne vaunuun lepäilemään, ja lähdimme tutkimaan kansallispuiston aluetta maastopyörillä. Nyt menimme riippusillan ja Ketunlenkin lähtöpisteeseen Lapinsalmeen, ja todentotta väkeä oli niin, ettei parkkipaikalle enää autojakaan mahtunut. Maastopyörilläkään emme riippusillalle lähteneet, vaan poljimme huoltoväyliä pitkin Kuutinsalmelle. Huoltoväylät eivät olleet suosittuja, ja myös niitä pitkin pääsi hienoihin järvimaisemiin. Niiden raskaita ylämäkiä polkiessa ja alamäkiä lasketellessa ei tullut vastaan ketään, joten Repovedeltäkin suosituimpien polkujen ulkopuolelta voi löytää rauhallisempia ja vähäväkisempiä reittejä.
Alueena Repovesi on kohtuullisen pieni, vain 15 neliökilometria, ja erilaisia reittejä siellä on 45 kilometrin verran.
Kotiin palasimme sunnuntai-iltana. Lähipellollamme meitä odotti kaksi härkäpapuja nauttivaa hirveä, ja pihallamme saalista etsivä lepakkopari. Aina luonnon kokemiseen ei tarvita kansallispuistoa 🙂
Mirja Leinikka
Kirjoittaja
Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).