Agility on yksi koiraharrastuslajeista, joista pidän erityisen paljon. Tykkään liikkua ja urheilla mieluiten koirien kanssa, ja agility on urheilua, sanoivat päättäjät aiheesta mitä tahansa 🙂 Nero on ensimmäinen agilitykoirani, ja sen kanssa sain oppia, mitä tämä hieno laji pitää sisällään. Nero oli erinomainen opettaja: kiltti, rauhallinen ja anteeksiantavainen. Neroa ei ole mitenkään systemaattisesti peruskoulutettu agilityyn, mutta se ei oikeastaan ole harrastustamme koskaan sen kummemmin haitannut.
Neron kanssa kilpailimme kolmosluokassa saakka, ja nouseminen sinne oli anteeksiantavaisen ja hitaan koiran kanssa helppoa.
Jos olinkin luullut, että osaan kouluttaa koirani agilityyn edes jollakin tavalla tai hallitsen edes jotakuinkin lajin perusohjaukset, rapisivat kuvitelmani tästä jo heti alkumetreillä. Iines aloitti agilityn systemaattisen perusharjoittelun jo pentuna, muun muassa erilaisilla kuivaharjoitteilla, hyppytekniikkatreeneillä ja rauhoittumisharjoituksilla. Ne eivät taivaltamme tasoittaneet oikeastaan millään tavalla. Samaa tahtia kun etenimme harjoitteluissa, Iines alkoi kiihtyä jatkuvasti yhä enemmän.
Se hajotti treeneissä kevythäkkinsä, näpsi minua ja valmentajiamme kuumille bordercollielle tyypilliseen tapaan, haukkui turhautuneena harjoituksissa jatkuvasti, rymisteli päin esteitä ja putosi niiltä. Ylipäätään se oli agilityharjoituksissa erittäin stressaantunut, koska sen oli vaikea ajatella kiihtyneenä mitä sen tulisi tehdä. Itse olin lähinnä surullinen, koska toiveeni oli harrastaa mukavaa lajia koirani kanssa, mutta näytti siltä että harrastaminen olisi melko mahdotonta. Saimmekin useita kehoituksia keskittyä muihin harrastuksiin, koska koiraa näytti olevan mahdoton tähän lajiin kouluttaa. Pidimme välillä treenitaukoja puolenkin vuoden ajan asioiden siitä mihinkään muuttumatta.
Samaan aikaan kouluttauduin jatkuvasti enemmän eläinten kouluttamisen saralla, koska agility ei suinkaan ole ollut ainoa laji tai asia, jossa Iines on minulle oppimistavoitteita asettanut 🙂 Isoin oppi oli se, kuinka voin opettaa koiralle mielentilojen hallintaa ja impulssikontrollia, siis kouluttaa koiran itse säätelemään omia mielentilojaan, sen sijaan että koittaisin itse saada koirani kiihtymistä kontrolliin mm. erilaisilla rauhoittumisharjoituksilla, jotka eivät näyttäneet tuottavan minkäänlaisia tuloksia kun siirryimme agilityradoille. Harjoittelimme siis ahkerasti erilaisia mielentilojen hallinnan harjoituksia ja siirsin nämä harjoitukset myös agilityesteille.
Rikoin Iinekseltä myös ennakko-oletukset siitä, mitä agilitykentillä tapahtuu treenamalla esteiden seassa myös muita lajeja, kuten tokoa ja haisteluhommia. Kaikki nämä harjoitukset edesauttoivat sitä, että Iines alkoi pystyä hallitsemaan omaa kiihtymistään ja ajattelemaan, vaikka se näki esteitä ja teki radanpätkiä.
Mielentilojen parempi hallinta oli hyvä pohja uudelle agilityharrastusstartille – pelkästään näiden harjoitusten avulla emme kuitenkaan olisi tätä vaikeaa yhtälöä ratkaisseet. Iineksen oli edelleen erittäin vaikea ymmärtää pelkkiä agilityn liikevihjeitä hyppyjen käännöksiin ja eri esteille, ja se edelleen turhautui suunnattomasti, kun koitin osoittaa sille käsilläni ja liikkeelläni, mihin suuntaan ja mikä este sen tulisi seuraavaksi suorittaa.
Ystäväni Inka kertoi sitten minulle, että agilityä voi opettaa muillakin tavoilla, kuin pelkillä liikevihjeillä ja että tällaista opetustapaa, jossa asiat pilkotaan pieniin osiin, viedään sanallisten vihjeiden alle ja koiralle koulutetaan jokainen yksittäinen pieni asia jota agilityssä tarvitaan, kouluttaa Silvia Trkman.
Innostuin aivan suunnattomasti tästä mahdollisuudesta, joka kuulosti omaan korvaani siltä, miten asiat muissa lajeissa koiralleni kouluttaisin: pienissä paloissa, vieden ne vihjeiden alle ja vasta sen jälkeen mahdolliset liikevihjeet niihin yhdistäen. Minun liikkeeni kun oli meille, kuten monelle muullekin liikkeestä innostuvalle koiralle se juttu, josta koira kiihtyi ehkä eniten.
Kävimme siis Silvian Agility Foundations-kurssin syksyllä 2014, jossa koulutin Iinekselle agilityn periaatteessa kokonaan uudelleen. Kun kerroin Silvialle, että agilitymme on ollut koiran kiihkeän asenteen vuoksi todella hankalaa, hänen kommenttinsa aiheeseen olikin että “Iines sounds like a great dog with big potential!”. Olin siis löytänyt valmentajan, joka katsoikin haasteitamme mahdollisuuksina, kuten niitä pitäisikin aina katsoa 🙂
Opetin koulutuksen aikana Iinekselle, mitä siivekkeet tarkoittavat ja miten niiden kanssa tulisi toimia. Opetin sen kääntymään oikealle ja vasemmalle pelkillä sanallisilla vihjeillä, koulutin sen kokoamaan itsensä ja sitten taas venyttämään eteenpäin. Harjoitus harjoitukselta Iineksen turhautunut haukku hiljeni, ja lopulta se teki radanpätkiä täydessä hiljaisuudessa.
Kun Iinekselle alkoi olla selvää, mitä agility on, miten esteillä toimitaan ja miten käännytään, aloin yhdistelemään asioita yhteen radoiksi. Kaikki sujui hyvin, kunnes minun piti alkaa todenteolla liikkua.
Iines on erittäin nopea minun kategoriassani, ja Neron kanssa olin tottunut siihen, että jos en aivan johonkin paikkaan ehdi niin koira kyllä odottaa. Iines ei odota.
Nykyisin Iines nauttii agilitystä ja minä sen mukana. Iines on koira, joka on luotu liikkumaan, ja jolle eivät pelkät rauhoittavat lajit riitä. Sen pitää saada tehdä jotakin fyysistä ja agilityn kaltainen harrastus saa sen tyytyväiseksi. Se on myös opettanut minulle myös agilitystä paljon, ja tehnyt minusta paremman kouluttajan ja ohjaajan – toisenlaisen koiran kanssa en mitenkään olisi oppinut tällaista määrää uutta.
Jos tästä tarinasta haluaa siis hakea jotakin oppimisen arvoista, se voisi olla ajatus siitä, ettei kannata luovuttaa, vaikka tehtävä näyttäisi kuinka mahdottomalta, koiran käyttäytyminen hävettäisi eikä kannustajiakaan ympäriltä liiemmin löytyisi. Kehittyminen on aina mahdollista, jos on valmis ajattelemaan asioita kokonaan uusista näkökulmista ja valmis tekemään niiden eteen töitä 🙂
Videosarjasta näkyy millaista agility tyypillisesti oli Iineksen kanssa aiemmin, ja millaista se on nykyisin.
Mirja Leinikka
Kirjoittaja
Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).