Ilmaiset toimituskulut yli 75€ tilauksiin!
Canis-lehdessä 04/2018 julkaistu Mirja Leinikan artikkeli.
Kun koira haukkuu agilitykentällä kuola suupielistä roiskuen, eikä ohjaaja kuule mitä kouluttaja hänelle sanoo, ja kanssatreenaajatkin virittelevät korvilleen kuulosuojaimia, ollaan tilanteessa joka kiristää jokaisen hermoja. Pettymys yhteiseen harjoitteluun vaanii kulman takana silloinkin, kun tottelevaisuustreeneissä koira nuuskii vain maata ohjaajan sirkustempuista ja houkutteluista huolimatta. Molemmissa tapauksissa voidaan puhua koiran vireestä ja vireenhallinnasta, jonka harjoittelusta voi olla koirakolle hyötyä. Ennen kuin koiran virettä ryhdytään työstämään tulee kuitenkin miettiä, mitä koiran vireellä ja vireenhallinnalla oikein tarkoitetaan?
Koiran vireellä lienee yhtä monta tulkintaa kuin tulkitsijaakin samoin kuin sillä, mitä tarkoitetaan vireenhallinnalla. Myös se, mikä on vireenhallinnan kautta tavoiteltava lopputulos vaihtelee runsaasti. Kun koira on optimaalisessa vireessä, sillä tarkoitetaan tavallisimmin mielentilaa, jossa koira kykenee työskentelemään ja oppimaan, ja on samanaikaisesti tehtävästään motivoitunut. Koira ei siis saisi olla liian innostunut, mutta ei myöskään työskentelystä epämotivoitunut.
Ehkä yleisimmin vireenhallintaa ryhdytään miettimään tilanteessa, jossa koira niin sanotusti käy lajiharrastuksissa kovilla kierroksilla, eikä ohjaaja yrityksistä huolimatta saa tilannetta hallintaan. Agility ja suojelu ovat esimerkkejä lajeista, joissa tällaiseen tilanteeseen saattaa ajautua helposti. Näiden lajien tehtävät ovat luonteeltaan koiraa helposti kiihdyttäviä, ja mukailevat niin sanottuja lajityypillisiä käyttäytymismalleja.
Koiran vireellä voidaan tarkoittaa ainakin seuraavia asioita: koiran tunnetilaa harjoituksessa, koiran motivoitumista, koiran tapaa reagoida konflikteihin ja paineeseen, koiran temperamenttia ja kykyä palautua, koiran impulssikontrollia ja itsehillintää, koiran tapaa reagoida palkattomuuteen tai palkkaamiseen, sekä koiran kykyä toistaa pitkäkestoisia suorituksia.
Useaa listan asiaa voidaan koulutuksellisin keinoin edistää, mutta silti on hyvä pitää mielessä, että koiraa on mahdotonta muuttaa kokonaan toiseksi. Passiivisuuteen taipuvaista koiraa voi olla mahdotonta saada yliaktiiviseksi tai toisinpäin - ja hyvä niin. Siksi vireenhallinnan kouluttamisen ensimmäinen ohjenuora on pyrkiä hyväksymään koira sellaisena kuin se on, ja pohtia miten koulutuksellisin keinoin koiran hyvät puolet tuodaan vielä paremmin esiin ja heikkoja kohtia kehitetään vahvemmiksi.
Ennen vireenhallinnan harjoituksia oman koiran kanssa tulisi siis analysoida, mitä koulutamme, kun koulutamme vireenhallintaa. Jos halutaan muuttaa koiran tunnetila harjoituksessa vaikkapa negatiivisesta positiiviseksi tai passiivisesta aktiiviseksi, koiran mielipidettä voidaan lähteä muuttamaan muutamasta eri näkökulmasta. Tunnetilan muuttaminen ei ole mystiikkaa, vaikka se siltä saattaa ensialkuun kuulostaakin. Yksinkertaisimmillaan puhutaan siitä, mitä mieltä koira on harjoituksesta sekä siitä miten tämä mielipide voidaan muuttaa. Asiaa voi tarkastella oman itsensä kautta, jotta sen analysointi olisi helpompaa: millä mielellä lähdet itse töihin kertoo siitä, mikä on oma tunnetilasi työtä tehdessäsi. Tunnetila tarkoittaa siis koiran fiiilistä harjoituksissa. Se voi olla positivinen ja innostunut, tai sitten harjoitus ei voisi vähempää kiinnostaa, ja pahimmassa tapauksessa koira haluaisi vain paeta pois paikalta.
Tunnetilaa muutettaessa kannattaa ensialkuun tarkistaa palkan laatu ja tehdä pieni tutkimus, mikä palkkio koiraa oikeastaan miellyttääkään. Sen jälkeen voi pohtia, miten tätä palkkiota voisi omassa harjoittelussa hyödyntää. Me kouluttajat olemme usein lukkiutuneet palkkioihin, jotka ovat meille käteviä käyttää, mutta jos koiraa motivoi suuresti vaikkapa vesilätäkön kaivelu, ei lelujen heiluttelu koiran nenän edessä välttämättä auta.
Siksi kannattaa tarkkailla omaa koiraa ja pohtia, mitkä ovat asioita, joista koira pitää kun se ei ole kanssamme harjoituskentällä. Jos vastaus on vaikkapa vesilätäkössä lutraus, voi miettiä voisiko harjoituksia toteuttaa paikassa, jossa koiran voi jokaisen tehtävän jälkeen vapauttaa hetkeksi ojankaivamispuuhiin? Itse suosin omissa koulutuksissani Premackin periaatteen laajamittaista hyödyntämistä. Sen mukaan heikko edeltävä toiminto vahvistuu, kun sitä seuraa vahva ja voimakas koiraa motivoiva asia. Premackin periaatteen avulla koiran tunnetilan, eli mielipiteen, muuttaminen jostakin asiasta onnistuu usein nopeasti ja tehokkaasti.
Jos taas tavoitteena on saada koira passiivisesta aktiiviseksi, muutoksen täytyy tapahtua ensisijaisesti ohjaajassa. Passiivisten koirien ohjaajat ovat usein itse yliaktiivisia, ja osaavat esittää useita viihdyttäviä ohjelmanumeroita, joiden tarkoituksena on saada koira pitämään huomio heissä itsessään. Ja mitä aktiivisempi ohjaaja, sen passiivisempi koira. Passiivisesta aktiiviseksi ei muututa yhdessä yössä, ja muutos on usein vaikeinta toteuttaa ohjaajalle itselleen. Ohjaajan on usein vaikea päästää niin sanotusti irti, ja odottaa koiran aktivoitumista. Vaikeuksia tuottaa usein myös se, että ohjaaja lakkaa tavoittelemasta koiran elämän tärkeimmän henkilön roolia.
Jos vireenhallinnan analysoinnissa huomataan, että koulutuksen tulisi keskittyä koiran tapaan reagoida konflikteihin ja paineeseen, tarvitaan koulutuksessa toisenlaista lähestymistapaa. Vaikka koiraa koulutettaisiin positiiviseen vahvistamiseen perustuvilla tekniikoilla, koira joutuu silti kokemaan painetta ja konflikteja harjoitustilanteissa esimerkiksi silloin, kun ohjaaja antaa sille epäselviä ohjeita. Ne koirat jotka tarvitsevat koulutusta konfliktien sietoon voivat reagoida ohjaajan epäselviin ohjeisiin joko turhautumalla tai passivoitumalla. Agilityssä koira virheen sattuessa saattaa purkaa turhaumansa ohjaajaa näpsimällä, tai sitten passivoitumiseen taipuvainen koira pyrkii poistumaan esimerkiksi hajujen maailmaan epäselvästä tilanteesta jota se ei ymmärrä.
Tällainen tilanne voidaan ratkaista kahdella eri tavalla: opettamalla koiralle miten virhetilanteissa toimitaan, ja parantamalla ohjaajan omaa koulutustekniikkaa. Näiden lisäksi koiraa voi pyrkiä siedättämään siihen, että ohjaaja ei aina osaa asioita täydellisesti.
Virhetilanteisiin oma suosikkini on LRS, least reinforcing stimulus, joka hienosta nimestään huolimatta tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että kun jokin virhe tapahtuu, koiraa pyydetään tekemään välittömästi virheellisen suorituksen jälkeen jokin sellainen asia, jonka se varmasti osaa, ja koira palkitaan tästä. Sen jälkeen vaikeaa asiaa yritetään uudelleen mieluiten niin, että huolehditaan siitä että koira varmasti onnistuu asian suorittamisessa. Ohjaajan on hyvä ymmärtää, että virheet eivät ole maailmanloppu, eikä niitä ole syytä korostaa vaikkapa koiraa niistä huomauttelemalla. Jos koulutusmenetelmänä on positiivinen vahvistaminen, virheiden korostaminen kannattaa unohtaa kokonaan.
Ohjaajan omaa koulutustekniikkaa taas voi parantaa monellakin eri tavalla. Moni on jäänyt kiinni käsimerkkeihin ja vartaloapuihin, joiden yhtäkkinen poistaminen ajaa koiran joko hulluuden tai masennuksen partaalle. Vihjeitä ei välttämättä ole liitetty koiran tekemään toimintaan, vaan koira tekee vihjesanasta jotakin aivan muuta kuin mitä ohjaaja tarkoittaa, tai sitten vihjesanasta ei tapahdu mitään. Valitettavan moni ohjaaja myös pyrkii vaatimaan koiralta asioita, joita se ei yksinkertaisesti osaa puutteellisen opetuksen vuoksi. Siksi tehtävät kannattaa pilkkoa paloihin ja opettaa huolella asiat uudelleen läpi, jos huomaa omassa kouluttamisessaan asioita, jotka eivät ole koiralle täysin selviä.
Koiran vireeseen vaikuttaa suuresti myös sen persoonallisuus ja temperamentti, jotka määrittävät usein miten koira luontaisesti eri asioihin reagoi. Kokonaisvaltaisen muutoksen tavoittelun sijaan kannattaisikin mielestäni pyrkiä hyväksymään koiran temperamentti sellaisena kuin se on. Helposti kiihtyvä koira saattaa olla jossakin määrin aina taipuvainen kiihtymään, vaikka asiaa voikin sen kanssa runsaasti harjoitella. Silti ennakoimalla ne tilanteet, joissa oma koira saattaa kiihtyä säästää itseltään monta harmaata hiusta.
Koiran kyky palautua näyttelee merkittävää roolia kaikessa siinä mitä koira tekee. Palautuminen nousee pintaan erityisesti silloin, jos koira palautuu huonosti. Palautumisella tarkoitetaan yllättäviä tilanteita, joita jokaisen koiran elämässä sattuu, sekä sitä miten koira näistä tilanteista toipuu takaisin toimintakykyiseksi normaaliksi itsekseen. Kun koira reagoi yllättäviin tilanteisiin kuten vaikkapa ääniin tai alustoihin, tai kun se säikähtää jotakin, kannattaa tarkkailla kauanko reagointi kestää ja miten nopeasti koira voi jälleen jatkaa harjoitusta. Jos koiralla on vaikeuksia palautua takaisin toimintakykyiseksi, sitä tulee auttaa asiassa. Auttaminen tapahtuu siedättämisen keinoin, ja heikon palautujan elämänlaadun kannalta palautumisen opettamiseen panostaminen, ja tarvittaessa lisäravinteiden tai lääkityksen käyttäminen koulutuksen tukena on ensiarvoisen tärkeää. Heikkoa palautujaa ei kannata jättää oman onnensa nojaan, tai odotella että tilanne korjautuu itsestään.
Jos koira on säikähtänyt vaikkapa kilpailutilanteessa jotakin ääntä, eikä palautunut säikähdyksestä koko kilpailusuorituksen aikana, asia ei varmasti laukea sillä, että ohjaaja unohtaa asian. Pahimmassa tapauksessa säikähdys leimaa jatkossa kaikkia kilpailu- ja harjoittelutilanteita ja vaikuttaa koiran tunnetilaan, eli mielipiteeseen, negatiivisesti. Vaikeita asioita tulee siis systemaattisesti sellaisten ilmetessä työstää, jotta koirasta saadaan elämässä tapahtuvia asioita paremmin kestävä yksilö.
Helposti kiihtyvien koirien viretilaan vaikuttaa koiran kyky kontrolloida impulssejaan, siis sitä miten koira reagoi eri asioihin. Jos koiralla on puutteita impulssikontrollissa, se reagoi eri ärsykkeisiin usein voimalla ja ylimitoitetusti. Impulssikontrollilla tarkoitetaan tässä tapauksessa koiran kykyä olla innostunut ja sen jälkeen taas tasapainoisen rauhallinen. Jos koira on luonteeltaan helposti kiihtyvää sorttia, sen on helpompaa olla jatkuvasti kiihtynyt, kuin vuorotella käyttäytymistä kiihtymisen ja rauhoittumisen välillä. Koiran tulisi siis oppia, miten se itse säätelee omaa innostumistaan. Jos koiran impussikontrolli on ohjaajan käskytyksen varassa, koira ei opi itse säätelemään omaa käyttäytymistään. Pelkän rauhoittumisen harjoittelukaan ei tuota tulosta, koska impulssikontrollia parantaakseen koiran tulee nimenomaan oppia säätelemään omaa kiihtymistään.
Itsehillintä ja eritoten sen puute vaikuttaa myös koiran vireeseen. Jos malttia ei ole toiminnassa mukana lainkaan, työskentelystä puuttuu usein sen vaatima keskittyminen. Itsehillintä on koiran maailmassa luopumista. Luopumista makupaloista, leluista, vieraista koirista, ihmisistä, avautuvista ulko-ovista, auton takakontista ulospääsemisestä, ja jopa mielekkäistä työtehtävistä. Itsehillintään petrausta kaipaaavn koiran harjoitusohjelman tulisi sisältää runsaasti erilaisia luopumisharjoituksia, ja ohjaajan tulisi olla harjoituksissa järjestelmällisen systemaattinen. Jos ulko-ovesta pääsee joka toinen kerta kiihtyneenä ulos ja joka toinen kerta sen edessä odotetaan, koiran on vaikea kehittyä paremmaksi.
Jos vireongelmista onkin selvinnyt koiran perusopetusvaiheessa ongelmitta, vireenhallinta alkaa kiinnostaa usein viimeistään silloin, kun rakennetaan pitkäkestoista palkatonta kilpailusuoritusta. Kun palkkaamista aletaan harventaa, on tavallista että erilaiset ääntelyongelmat ja motivaation heikkenemiset alkavat nostaa päätään pintaan.
Palkattoman suorituksen rakentamiseen ei ole oikoteitä. Niitä on harjoiteltava yhtä paljon kuin palkallisiakin suorituksia, ja palkkioita on ryhdyttävä toimittamaan koiralle epäsäännöllisesti mieluiten jo hyvin varhaisessa vaiheessa harjoituksia. Usein vikaan mennään siinä, että palkattomuus on yhtäkkiä harjoituksissa vakio, eikä palkattomuutta lisätä harjoitukseen vaihteittain vaikkapa vahvisteaikataulun avulla: välillä yhdestä tehtävästä saa palkan, välillä kolmesta. Lisäksi ohjaajan olisi huolehdittava, että harjoitukset eivät toistu liian samanlaisina kerrasta toiseen, vaan vaihtelevat riittävästi.
Ääntelyyn taipuvaisille koirille, joiden äänen käyttö johtuu palkan odottamisesta, suosittelen usein laittamaan lelut ja palkat, sekä kaiken muun rekvisiitan tekemisen ajaksi esille harjoituskentälle. Koira saa noutaa palkkion ohjaajan luvalla, tai tiettyä palkkaa tarkoittavalla vihjesanalla. Kyseessä on siis luopumisharjoitus. Jos harjoitus aiheuttaa ohjaajassa tarpeen vahtia koiraa, ettei se vain juokse luvatta palkalle, on luopumisessa ja itsehillinnässä kehitettävää.
Toinen ääntelyyn, ja vireeseen, usein tepsivä keino on rikkoa ohjaajan harjoitukseen luomat kaavat, ja siten koiran ennakko-odotukset siitä mitä harjoituksessa on luvassa. Jos koira ja ohjaaja seisovat ruudun edessä, ja ohjaaja pyytääkin koiran maahan, ja koira siitä huolimatta juoksee ruutuun, on kaavamaisen harjoittelun purkaminen paikallaan.
Ylivireinen koira on se agilitykenttien kauhu, joka huutaa harjoituksissa kovempaa kuin kukaan muu eikä pysty keskittymään käsillä olevaan suoritukseen. Sen suorittama tekeminen saattaa olla vaarallista jopa koiralle itselleen, kun kiihtymisen nostama adrenaliini nostaa koiran kipukynnyksen niin korkealle, että vahingot ja mahdolliset vammat eivät pysäytä koiran tekemistä. Kun koiran viretila nousee liian korkealle, sen oppiminen vaikeutuu ja koira katoaa niin sanotusti kuuluvuusalueelta. Tällainen koira tarvitsee rautahermoisen ohjaajan, joka ei missään tilanteessa kiihdy koiransa mukana.
Ylivireinen koira tarvitsee kipeästi impulssikontrolliharjoittelua, sekä selkeät rutiinit miten eri tilanteissa toimitaan. Verryttely, eli koiran purkaminen ennen ajattelua vaativia tehtäviä, on niinikään ehdoton edellytys. Ylivireisen koiran tärkein harjoitus on Leslie McDevittin kehittämä off switch, tai on-off harjoitus, jossa koiralle opetetaan miten se voi itse hallita omaa kiihtymistään. Jos ylivireisen koiran virettä hallitsee ohjaaja tiukalla käskytyksellä, koira ei opi itse säätelemään omaa viretilaansa.
Off switch harjoitus aloitetaan siten, että valitaan jokin sellainen asento jossa koira on paikallaan. Asento voi olla mikä tahansa istumisesta maassa makaamiseen, ja koiran voi antaa valita asentonsa itse. Itse suosin asentoa, jossa koira makaa maassa pitäen päätään kiinni alustassa, koska koiran on tällöin rauhoitettava myös hengityksensä kun sen suu on kiinni.
Valitsee sitten minkä tahansa asennon koiralleen, se palkitaan asennon ottamisesta kiihdyttävällä vahvisteella. Leluleikki toimii usein mainiosti. Lyhyen leikin jälkeen koira pyydetään irrottamaan lelusta, ja ottamaan jälleen rauha-vaiheen asento. Off switch harjoituksen ideana on toistaa näitä kahta asiaa, paikallaan olevaa asentoa ja leluleikkiä, perätysten, jolloin koira oppii että kiihtymisestä seuraa aina hetken rauhoittuminen. Jotta harjoitus toimisi sujuvasti, rauha-asennon ja kiihdyttävän vahvisteen välin tulisi olla mahdollisimman pieni, eli koiran tulisi siis irrottaa lelusta sujuvasti jotta harjoitus toimisi hyvin. Samoin rauhallisuuden ja kiihdyttävän leikin tulisi olla yhtä pitkiä kestoltaan.
Kun perus off switch harjoitus sujuu hyvin, harjoitusta voi alkaa siirtää kaikkiin niihin tilanteisiin joissa koiralla on tapana kiihtyä. Esimerkiksi jos koira kiihtyy agilityssä, sen voi pyytää tekemään off switchin rauha-vaiheen asento vaikkapa agilityputken edessä, sen jälkeen se vapautetaan putkeen, ja palkataan putken jälkeen lelulla. Tai jos koira kiihtyy vaikkapa kotona ulos lähtemisestä, se voidaan pyytää ulko-oven edessä rauha-vaiheen asentoon ja vapauttaa sen jälkeen ovesta ulos.
Off switch harjoitus on äärimmäisen tehokas, ja harjoitusta soveltamalla koiralle voidaan rakentaa rautainen hallinta niin arkeen kuin lajiharjoituksiinkin. Off switchin avulla puruhihasta irrottaminen esimerkiksi suojeluharrastuksessa voi tehostua merkittävästi ja agilityssä koirasta on mahdollista saada esteitä turvallisesti suorittava harrastuskaveri. Kun koira oppii hallitsemaan itse itseään ja omaa kiihtymistään, se tarjoaa tilanteissa jotka se kokee kiihdyttäviksi itsenäisesti rauha-vaiheen asentoa. Koira joka hallitsee omaa kiihtymistään ja impulssejaan ohjaajan käskytyksen sijaan on arjessa ja lajiharrastuksissa luotettava kumppani.
Matalavireinen koira motivoituu usein harjoitustilanteessa kaikesta muusta kuin ohjaajan kanssa toimimisesta. Siksi tällainen koira saattaa olla ohjaajalle suurempi haaste kuin housunliepeitä näykkivä kuumakalle. Miten saada koira innostumaan yhteisestä treenistä?
Ensimmäinen virhe mikä matalavireisen koiran kanssa usein tehdään on se, että ohjaaja itse aktivoituu maailmanluokan viihdyttäjäksi koiran kanssa harjoitellessaan. Erilaisten sirkustemppujen tarkoituksena on pitää koira aktiivisena ja koiran huomio ohjaajassa. Haitallisin täsmävinkki, joka matalavireisen koiran ohjaajalle voidaan antaa on se, että ohjaajan tulisi pyrkiä olemaan koiran elämän päätähti.
Matalavireisestä koirasta on tärkeä rakentaa harjoitusten aktiivinen osapuoli, ja ohjaajasta passiivinen henkilö. Tärkein harjoitus tässä tilanteessa on Leslie McDevittin Give Me a Break, siis anna minulle tauko.
Give Me a Break harjoitus on kokemukseni mukaan ohjajaalle huomattavasti vaikeampaa kuin koiralle. Matalavireisten koirien ohjaajat pelkäävät usein päästää irti kontrolloinnista ja luovuttaa vastuuta koiralle. Valitettavasti tässä piilee matalavireisen koiran vireongelman yksi ydin. Kun koira ei saa olla aktiivinen, se oppii helposti ettei sen myöskään tarvitse olla sellainen. Oma yrittäminen jää, kun ohjaaja on aina auttamassa.
Give Me a Break peli voidaan aloittaa siten, että hihnassa kytkettynä olevalle koiralle laitetaan nami maahan jonka se saa syödä. Kun koira syö, ohjaaja kääntää kylkensä koiraa kohti ja muuttuu passiiviseksi. Ja sitten odotetaan hiljaa paikallaan. Kokemukseni mukaan ensimmäinen odotus on ohjaajille kaikkein vaikeinta suorittaa, ja monella loppuu usko kesken ennen ensimmäistäkään toistoa.
Kun koira sitten ottaa ohjaajan edes jonkinlaisen kontaktin, vaikkapa vilkaisee ihmistä kulmiensa alta sekunnin verran, ohjaaja voi naksauttaa ja kehua koiraa, ja palkata sen uudelleen heittämällä namin maahan. Koira joka pitää haistelusta saa oikeastaan jackpotin kun palkka heitetään maahan: sekä namin että haistelun. Kun harjoitus etenee ja koira alkaa saada ideasta kiinni, ohjaaja kääntää koiralle kokonaan selkänsä sillä aikaa kun se syö makupalaa. Ja taas odotetaan, että koira palaa ohjaajan luokse tekemään aloitteen.
Koira kannattaa pitää tässä alkuharjoituksessa hihnassa siksi, että sen avulla estetään koiran katoaminen kokonaan harjoitusalueelta, mikä voi olla varsin tavallista tilanteessa jossa koira on tottunut siihen ettei se kiinnitä ohjaajaan lainkaan harjoituksissa huomiota. Kun peli alkaa sujua, sitä kannattaa harjoitella useissa ympäristöissä ja paikoissa, joissa on paljon häiriöitä. Vasta sitten harjoitukseen ryhdytään lisäämään toimintaa. Aina kun koira palaa passiivisena seisovan ohjaajan luokse tekemään aloitteen, ohjaaja pyytää siltä yhden helpon asian, kuten vaikkapa käsikosketuksen. Kun koira tekee asian, ohjaaja palkitsee sen jälleen heittämällä namit maahan ja kääntää koiralle selkänsä. Hiljalleen vahvisteaikataulua hyödyntämällä näihin koiran tekemiin aloitteisiin ryhdytään lisäämään useampia tehtäviä.
Tärkeintä tehtävien lisäämisessä on se, että ohjaaja ehtii lopettaa harjoituksen aina ennen koiraa. Jos päädytään tilanteeseen, että koira tässäkin harjoituksessa lopettaa tekemisen kesken, tehtäviä on lisätty liikaa ja harjoituksissa kannattaa palata muutama askel takaisinpäin.
Sekä ohjaajan että koiran kannalta olisi parasta, että vireongelmia ei pääsisi muodostumaan lainkaan. Opitun käyttäytymismallin poisopettaminen on aina haastavampaa, kuin asioiden tekeminen alusta saakka siten että ehkäistään mahdolliset väärät toimintamallit. Vireenhallinnan kouluttaminen on kokonaisvaltaista kouluttamista, jota ei voi jättää ainoastaan harjoituskentälle. Harjoituksissa kiihtynyt koira on usein kiihkeä myös muissa tilanteissa, ja jos asiaa työstetään vain treenikentällä käyttäytymismalli ei muutu. Vireenhallinnan harjoitukset eivät tuo tulosta yhdessä yössä, vaan työtä on jaksettava tehdä systemaattisesti ja pitkään, ja niistä olisi tehtävä yhteiseen elämään rutiini. Usein kuulee, että tietty harjoitus ei ole jollekin koirakolle tuonut tulosta, ja syynä on mitä luultavimmin se, että työtä ei ole maltettu tehdä riittävän pitkään eikä harjoituksia ole sovellettu lainkaan harjoituskentän ulkopuolella.
Jotta koiran vireestä ei tulisi ongelmaa yhteisellä taipaleella tietyt perusperiaatteet omassa kouluttamisessa olisi hyvä huomioida jo alusta lähtien. Koulutuksen on hyvä perustua koiran oman oivaltamisen vahvistamiseen, ja ohjaajan tulisi alusta saakka opettaa koira olemaan aktiivinen ja pyrkiä itse olemaan harjoituksissa passiivisempi osapuoli. Siirtymiin ja taukokäyttäytymisiin kannattaa panostaa, sekä erityisesti opettaa potentiaalisesti kiihkeät koirat jo pentuna tekemään keskittyneesti yksinkertaisia asioita kiihdyttävien häiriöiden alaisuudessa. Jo pienen pennun kanssa voi aloittaa sekä give me a break -pelin että off switch harjoittelun. Molemmat luovat vahvan perustan niin eri harrastuslajeihin kuin arkiasioihinkin.
Lue lisää vireenhallinnasta Ilotraining-blogista!
Kurkkaa myös vireenhallinnan verkkokurssit tästä -> https://koirakouluverkossa.fi/collections/vireenhallinta
Mirja Leinikka
Kirjoittaja
Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).