Kouluttamisen opiskelu on yhtä haastavaa puuhaa, kuin minkä tahansa muunkin uuden asian oppiminen. Jos haluaa tulla paremmaksi kouluttajaksi vaaditaan tuntikausien työtä, käytännön harjoittelua ja konkreettisia kokeiluja mikä toimii ja mikä taas ei.
Palkkioihin perustuvaa kouluttamista harjoitellessaan saattaa yhtäkkiä huomata kahlaavansa läpi yliopistotasoisia kursseja ja opiskelevansa erilaisia termejä ymmärtääkseen mistä kaikesta oikein onkaan kyse. Voi sukeltaa sovelletun käyttäytymisanalyysinihmeelliseen maailmaan ja perehtyä kymmeniin eri tekniikoihin, joita kouluttamisessa voi hyödyntää.
Jos on eksynyt palkkioihin perustuvan kouluttamisen ihmemaahan, ja kahlaa haltioituneena läpi opuksia toisensa perään, kannattaa kuitenkin muistaa mikä on yksi tärkeimmistä asioista eläinten ja lemmikkien kouluttamisessa. Se on nimittäin salaperäinen suhde.
Ken Ramirez on kertonut luennoillaan, kuinka eräs kokenut kouluttaja sai näytöksessä esiintyneen miekkavalaan tekemään useita toistoja erilaisia toimintoja palkatta. Valas toisti sille opetettuja asioita kerta toisensa perään ilman toimintojen välissä olevia palkkioita. Ketjun viimeisenä temppuna kouluttaja työnsi kätensä valaan avoinaiseen suuhun ja rapsutti sen kieltä. Tämän päätteeksi valas sai kouluttajalta palkkioksi kalan.
Tätä ihmeellistä temppujen ketjua seurannut nuorempi kouluttaja päätti seuraavassa näytöksessä kokeilla samaa. Aiemmissa näytöksissä nuorempi kouluttaja oli palkinnut tätä suurta miekkavalasta toistojen välissä, mutta sillä kerralla hän päätti tehdä samoin kuin kokenut kouluttaja. Hän siis pyysi valasta tekemään lukuisia temppua peräkkäin ilman palkkiota, olihan kokenut kouluttaja näyttänyt, että valas pystyisi tähän. Tuli viimeisen tempun aika, ja nuorempi kouluttaja työnsi kätensä valaan suuhun rapsuttaakseen valaan kieltä, ja silloin valas läimäytti suunsa kiinni. Kouluttaja menetti kätensä, yleisö sai shokeeraavan esityksen ja kouluttajan ura päättyi siihen.
Miksi näin kävi? Kokeneet yhdysvaltalaiset palkkioihin perustuvan kouluttamisen ammattilaiset puhuvat kaikki tunnesiteen tärkeydestä, jonka eläimiin niiden kanssa vuorovaikutussuhteessa toimiessamme luomme. Kouluttaminen ei nimittäin ole vain mekaanista naksuttelua, oikeiden asioiden poimimista ja eläimen toiminnan vahvistamista ja vahvistamatta jättämistä. Se ei ole vain erilaisia tekniikoita, joita eläimiin sovellamme, eikä erilaisia menetelmiä ja termejä, joita opiskelemme. Tekninen kouluttamissuoritus on vain puolet siitä, mitä kouluttamisessa tulisi tapahtua, eivätkä tekniikat yksinään riitä saamaan meitä ja eläintä toimimaan saumattomassa yhteistyössä.
Mekaanisen kouluttamisen toimimattomuuden näkee helposti siinä, että eläin joka on tottunut työskentelemään yhden ihmisen kanssa, ei välttämättä toista lainkaan oppimaansa asiaa toisen ihmisen kanssa. Vaikka asia olisi sille huolellisesti opetettu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Esimerkin valas ei siis toistanut aiemmin oppimaansa käyttäytymisketjua nuoren kouluttajan kanssa siksi, että heiltä puuttui keskinäinen suhde, jossa kouluttaja voi pyytää valasta tekemään enemmän. Jos suhde olisi ollut olemassa, nuorempi kouluttaja olisi Ramirezin mukaan nähnyt valaan käyttäytymisen pienistä merkeistä, mitä tuleman piti.
Kouluttamisen tärkein asia on siis hyvä suhde siihen eläimeen, jota haluamme kouluttaa. Suhde ei kuitenkaan ole mikään mystinen asia, joka joko on tai ei ole olemassa, tai jonka voi jollakin merkillisillä ominaisuuksilla saavuttaa tai jättää saavuttamatta. Vieraillessani Wienin eläintarhassa, joka on vanhin eläintarha Euroopassa, näin erinomaisen esimerkin siitä, mitä tarkoittaa hyvä suhde eläimen ja ihmisen välillä. Eräs apina näki hoitajansa kävelevän häkin ulkopuolella, ja se asettui odottamaan tätä oven ulkopuolelle. Kun hoitaja astui häkin ovesta sisään, apina hyppäsi heti hoitajan harteille ja syliin. Se sai hoitajalta heti huolehtivia rapsutuksia ja halauksia. Apina suukotteli hoitajaa, tämän jakaessa ruokaa muille apinoille, eikä itse ottanut ruokaa vastaan (apina oli luultavasti ainakin hiukan stressantunut ympärillä olevasta yleisöstä ja halusi hoitajalta myös turvaa). Koko sen ajan kun hoitaja oli apinoiden häkissä, tämä yksi yksilö sai häneltä huomiota, rapsutuksia ja sylissäoloa. Kaikesta näki, että heillä oli erityinen suhde: hoitaja välitti apinasta ja apina hoitajasta.
Hyvä suhde eläimeen siis joko mahdollistaa kouluttamisen onnistumisen tai tekee siitä mahdotonta. Jos kouluttajalta ja eläimeltä puuttuu keskinäinen luottamussuhde jossa toisesta välitetään ehdoitta, voi koko kouluttaminen olla tuloksetonta. Tällöin ei auta, että kouluttaja hallitsee sujuvasti useita erilaisia koulutustekniikoita tai tietää teoriassa käyttäytymisestä huomattavia määriä.
Suhteen luominen eläimen kanssa on pohjimmiltaan hyvin yksinkertaista. Kun eläin on ihmiselle virheineenkin arvokas, rakas ja hyväksytty, kun yhdessä vietetään aikaa vailla muuta tarkoitusta kuin yhdessäolo, ja kun leikitään pelkästä leikkimisen ilosta, silloin ollaan jo pitkällä.
Mirja Leinikka
Kirjoittaja
Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).