Iines täytti kaksi vuotta eilen ja kävimme synttäreiden kunniaksi harjoittelemassa, jälleen kerran, hihnakävelyä Järvenpään keskustassa. Remmilenkeillä ylipäätään rauhallisten koirien ohitukset meillä sujuvat jo melko hyvin, provosoivat pörisevät koirat tai yli-innokkaat pomppijat sekä kummallisesti ääntelevät (lue ne, jotka vetävät hihnassa niin kovaa että kurkusta kuuluu köhinää) joudumme ohittamaan kauempaa. Yksin lenkkeily on myös kohtalaisen hyvin hallinnassa, sekä kavereiden koirien kanssa tapahtuvat lenkit. Se mikä ei ole hallinnassa, on oman lauman kanssa lenkkeily. Se on Iinekselle liikaa, ja liian vaikeaa. Oman lauman kanssa kun ilmeisesti pitäisi kisata, kuka on jonon eka, tai ensimmäisenä kotona. No, tämä valmistunee sitten, kun tämä remmilenkkeily on vahvistunut niin voimakkaaksi, että se kestää myös tuota oman lauman häiriötä. Aina välillä on hyvä kuitenkin koittaa kuinka se sujuu, sillä muuten tässäkään lajissa ei oppimista tapahdu.
Viime aikoina olen opiskellut hihnatekniikkaa, eli miten tuota ihmisen ja koiran välissä olevaa remmiä käytetään lähellä pysymisen apuna. Sen sijaan, että esimerkiksi kiihdyttävissä tilanteissa odottaisin, että Iines ottaa itse minuun pysähtymiseni jälkeen katsekontaktin, (mitä se ei suinkaan aina oma-aloitteisesti tee, kun kiihdyttävän asian tuijottaminen on palkitsevampaa) vedän hihnasta sen katsomaan minuun päin. En siis nyi, vaan vedän tasaisesti. Samaan tapaan kun ohitamme toisia koiria, sanon ensin vihjesanan nätisti, ja jos Iines ei ota heti minuun katsekontaktia ja tule vasemmalle sivulleni, vedän hihnasta sen verran, että saan sen katsomaan itseäni ja näin ohittaminen on mahdollista. Jos joudun vetämään koiraa, palkkaan sen aina myös.
Olen oppinut, että koiran ajatukset ovat siellä missä silmätkin, joten siksi tavoitteenani on näissä tilanteissa saada Iines katsomaan minua, yhdessä kun lenkkeilemme. Toinen asia, jonka olen joutunut opettelemaan on se, että kaikissa tilanteissa katson vain omaa koiraani, en niitä muita, autoja, fillareita tai vieraita koiria. Käytössämme on superleveä pehmeä kaulapanta, joten vetämiseni ei satu koiraa. Toinen vaihtoehto on kuonopanta. Kuonopannan avulla koiran pään saa käännettyä kohti ohjaajaa varsin vaivattomasti.
Alla olevasta Sophia Yinin videosta näkee mielestäni hieman samaa tekniikkaa käytettävän niin sanotussa hätätilanteessa, joista meilläkin on valitettavasti kokemuksia, aina kun ei onnistu hallinnoimaan ympäristöään yllättäviltä sattumuksilta ja siirtymään pois alta. Kun koiralle iskee esimerkiksi yhtäkkinen pelkotila päälle, ja tilanteesta on jotenkin päästävä pois, tämä tekniikka on mielestäni varsin käyttökelpoinen.
Mirja Leinikka
Kirjoittaja
Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).