Ilmaiset toimituskulut yli 75€ tilauksiin!
Kesän aikana kuuntelin useamman kirjan huippu-urheilusta, voittamisesta ja valmentamisesta. Yksi näistä oli legendaarisen lääkärin Aki Hintsan elämäkerta. Hintsasta kertovassa kirjassa tuotiin huippu-urheilijoiden lisäksi esiin lahjakkuuksien taustalla vaikuttavat henkilöt F1 urheilussa. Heitä on paljon, ja useimmat heistä sellaisia, jotka valitsevat itse valmennettavansa. Yksi tekijä yhdisti jokaista valmentajaa – kukaan heistä ei itse ollut formuloiden maailmanmestari.
Koiraurheilussa asia on usein toisin. Huippuvalmentaja on itsekin urheilija, ja hän kilpailee valmennettaviensa rinnalla samoissa kilpailuissa. Valmentajien suosio vaihtuu etenkin heidän arvokisamenestyksensä mukaan. Jos siirtää asetelman johonkin toiseen lajiin, se vaikuttaa hassulta. Jotta voisi valmentaa pikajuoksijan juoksemaan 100 metriä alle 10 sekunnin, täytyisi valmentajan itsekin kyetä samaan. Hyvä valmentaja olisi se, joka kulloinkin voittaa maailmanmestaruuden.
Koiraurheilussa asetelma on pikajuoksuun verrattuna tietysti erilainen, koska koiraurheilussa valmennettavia on kaksi: ihminen ja koira. Sillä joka onnistuu saamaan koirastaan mestarin, ajatellaan olevan avaimet kädessä siihen miten muistakin leivotaan voittajia. Ihmisten ja koirien ominaisuudet ovat kuitenkin yksilöllisiä. Yhdellä koiralla on hyvä häiriönsietokyky, mutta ohjaaja stressaantuu paineesta. Toisella taas riittää itseluottamusta isompiinkin karkeloihin, mutta oma koira ei fysiikaltaan sovellu valittuun lajiin. Koiraurheiluvalmentajan pitäisikin olla moniosaaja. Hallussa tulisi olla niin valmennettavan lajin koukerot, erilaisten koirien koulutusmenetelmät ja ihmisten opettamisen lainalaisuudet. Lisäksi pitäisi ehtiä niittämään menestystä oman koiran kanssa kisakentillä, jotta asiakkaat edelleen pysyvät asiakkaina. Mahtaisikohan moisesta selvitä monikaan muun urheilulajin valmentaja?
Tommi Pärmäkoski on suomalainen urheiluvalmentaja, joka on auttanut mm. Sebastian Vettelin useampaan F1 maailmanmestaruuteen. Hänellä ja Vettelillä oli yhteinen tavoite, johon he yhdessä tähtäsivät. Kun Vettel voitti, koko tiimi voitti. Jos Pärmäkoski olisi itse tavoitellut Vettelin kanssa samaan aikaan maailmanmestaruutta, mikä olisi ollut lopputulos? Valmentajalla ja valmennettavalla olisi yhteisen tavoitteen sijaan ollut kummallakin oma tavoite. Kummatkin olisivat olleet varikolla omiin suorituksiinsa keskittyneinä, ja kummatkin olisivat jääneet ratkaisevalla hetkellä ilman toisen tukea. Syvällisessä valmennussuhteessa sekä valmennettavalla että valmentajalla on omat tehtävänsä, jotka täyttävät päivät. Jos valmentaja haluaisi itsekin olla formuloiden huipulla, hänen tulisi valmentamisen sijasta valita urheilijan ura.
Yksin yrittäminen on urheilussa, ja muita tavoitteita kurkotellessa huomattavasti vaikeampaa, kuin jonkun kanssa ja tuella eteneminen. Jos sattuu kuulumaan koiraurheiluseuraan, jossa vallitsee hyvä ja kaveria kannustava henki, tai omaa samaa asiaa harrastavan kaveripiirin, se toki auttaa eteenpäin. Silti yksilön kannalta olisi hienoa, jos oman edistymisen polulla kulkisi mukana oma valmentaja ja tukihenkilö, joka myös tavoittelee valmennettavansa menestystä, ja pyrkii etsimään juuri sille henkilölle ja koiralle räätälöityjä ratkaisuja.
F1-talleissa yksi valmentaja ei vastaa kaikesta. Pärmäkosken vastuualueena oli Vettelin fysiikka, mutta joku toinen vastasi urheilijan autosta, psyykkisestä valmennuksesta ja yleisestä hyvinvoinnista. Koiraurheilussakaan yhden valmentajan on vaikea osata kaikkea. Yksi tietää lajista enemmän kuin muut, toinen osaa valmentaa ohjaajan mieltä. Kolmas tietää, miten ihminen saadaan fysiikaltaan kuntoon ja neljäs tuntee erilaisten koirien kouluttamisen menetelmät. Toisin kuin formuloissa, koiraurheilussa ei ole talleja, josta urheilijan tueksi löytyisi kaikki tarvittava tuki. Siksi koiraurheilijan tulisi itse osata poimia valikoimasta kaikki se apu, jota tavoitteisiin päästäkseen tarvitsee.
Mirja Leinikka
Kirjoittaja
Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).