Kun koira kokee, että uusi perheeseen tullut koira tai pentu on uhka, voivat vitsit olla ihmisillä vähissä. Vanhempi koira saattaa inhota uutta tulokasta sydämensä pohjasta, ja käyttäytyä myös pentua kohtaan uhkaavasti. Näin kävi myös meille.
Vanhemman koiran käyttäytymisen taustalla voi olla monia syitä. Voi olla haluttomuutta luopua omista tärkeiksi koetuista resursseista, kuten omasta ihmisestä, tai sitten pennun käyttäytyminen, joka usein on aikuisen silmään epämääräistä, voi tuntua vanhemmasta koirasta epäilyttävältä.
Meillä Iines inhosi reilu vuosi sitten sydämensä pohjasta Iloa. Se ei ollut yllätys, sillä Iines ei muista koirista muutenkaan perusta, ja se on niiden suhteen epävarma. Olin varautunut siihen, ettei näistä kahdesta koskaan tule ystäviä ja hyväksynyt asian jo valmiiksi.
Monikoiratalouksissa on hyvä varautua siihen etteivät kaikki tule toimeen kaikkien kanssa. Jos taloudessa ei ole useampaa huonetta, ja mahdollisuutta rajata tiloja porteilla, sisältyy useamman koiran hankkimiseen riskejä.
Ilo saapui meille huhtikuussa 2016 ja Iines oli ymmärrettävästi järkyttynyt. Olin valmistautunut siihen, että annan Iinekselle aikaa ja erityistä huomiota, jotta se selviäisi uudesta tulokkaasta edes jotenkin. Resursseista tärkein kun Iinekselle on kanssani vietetty aika ja yhteiset harrastuksemme.
Jos vanhempi koira ei hyväksy uutta pentua, on tärkeää, että pennun turvallisuudesta huolehditaan kunnolla. Pennulle ei saa sattua mitään. Pentua ei riepotella, sitä ei kiusata, sitä ei purra eikä sen päälle käydä, vaan sille turvataan stressitön ympäristö, jossa se saa tehdä pennuille kuuluvia asioita. Koirat, jotka ovat epävarmoja lajikumppaniensa seurassa eivät osaa itsenäisesti ratkaista asioita tai käsitellä tunnekuohujaan varsinkaan pentujen kanssa. Ilman ihmisen apua tilanteista ei selviä myöskään Iines.
Siksi Iines asui erillään Ilosta ja niiden välissä oli portti. Portin takaa kummankin oli turvallista katsella ja opetella tuntemaan toista.
Lenkit noin pääsääntöisesti ovat hyvä tapa tutustuttaa koiria toisiinsa. Lenkeillä liikutaan eteenpäin, ja siksi lenkeillä on jokin funktio, toisin kuin jos koirat kirmaavat vaikkapa pihalla keskenään ihmisten seistessä paikallaan. Näissä tilanteissa sattuu herkästi erilaisia konflikteja. Me lenkkeilimme koko laumalla, mutta vahinkojen estämiseksi Iines käytti kuonokoppaa. Kuonokoppa on verraton turvallisuusvaruste, jonka käyttöä ei pidä häpeillä tai välttää. Meidän koppamme oli merkiltään Baskerville, jonka läpi koiraa voi syöttää, ja se pystyy juomaan ja läähättämään kopan kanssa vaikeuksitta.
Lenkeillä Iines sattui useasti tahattomaan lähikontaktiin Ilon kanssa, ja se sai haistella tätä epäilyttävää karvapalloa kuin vaivihkaa. Kun lenkeillä ei tapahtunut vahinkoja, vaan kaikki saivat liikkua oman tilansa ottaen eteenpäin, tutustumiselle oli avattu ovet.
Pentujen tapaan Ilokin kasvoi vikkelästi, ja kesällä 2016 sen ja Iineksen kokoero oli enää hyvin pieni. Lähdimme heinäkuussa kesälomareissullemme Norjaan asuntovaunullamme. Mukaan neljästä koirastamme lähti tämä kaksikko. Siitäkin huolimatta, että Iines edelleen piti pentua epäilyttävänä. Teimme asuntovaunuun portin, jotta vaunu saatiin jaettua kahtia. Yöt Iines nukkui portin takana, ja Ilolle jäi muu vaunu käyttöön.
Lenkkeilimme päivittäin, ja Iines käytti edelleen koppaa. Koppa oli kuitenkin alkanut putoilla Iineksen leuan alle lenkkien aikana, jos sitä ei laittanut riittävän kireälle, ja välillä jätinkin sen putoamisen jälkeen kokonaan korjaamatta. Osan lenkeistä Iines juoksi siis koppa leuan alla, kuono kokonaan kopan ulkopuolella. Etenimme siis hiljalleen kohti aikaa, jolloin kopalle ei enää olisi käyttöä. Ilo oli alkanut juosta kovaa, ja se pysyi Iineksen tahdissa, ja meni useasti jo ohikin. Se ei enää ollut niin pentumainen kuin aluksi, ja todennäköisesti alkoi Iineksen mielessä muistuttaa jo eleiltäänkin aikuista koiraa, jonka tekemisistä löytyy koiran logiikka.
Reissumme kesti kaksi viikkoa, ja puolessa välissä lomaa eräällä lenkillä Iines lopulta päätti, että Ilo on okei, ja enemmänkin. Takana oli reilut puolitoista tuntia patikkaa, ja yhtäkkiä se haastoi Ilon kumarruksella leikkiin. Ymmärrettävästi, hämmentynyt oli tällä kertaa Ilo. Pentu, joka oli jo oppinut, ettei kiukkusta tätiä sopinut turhan innokkaasti lähestyä. Se kuitenkin vastasi kutsuun varovasti, ja näimme kolmen kuukauden jälkeen ensimmäisen varovaisen leikin näiden kahden välillä.
Reissun edetessä sama kaava toistui. Lenkkien aluksi ja vaunussa Iines edelleen inhosi Iloa, mutta riittävän liikunnan jälkeen se halusikin leikkiä kaverin kanssa. Kun saavuimme kotiin, leikit jatkuivat kaksikon erottaneen portin läpi. Puista porttia purtiin leikeissä niin, että rimat katkeilivat, ja temmellyksen tohinassa Ilo alkoi livahdella Iineksen puolelle. Havahduin tähän usein vasta, kun kuulin toisesta huoneesta merkillistä ähinää. Ne painivat nyt sisälläkin. Pidin tätä suurena edistysaskeleena, sillä sisätiloissa on paljon vähemmän mahdollisuuksia väistää toista ja välttää konflkti, jos koirasta alkaa tuntua että se tarvitsee tilaa. Ja Iines on aina ollut oman tilansa suhteen tarkka.
Molemmat kuitenkin opiskelivat toinen toistensa kieltä, ja Iines opetteli miten leikin saa pennun kanssa loppumaan. Välillä sen otteet olivat kohtuuttoman rajuja, ja se tarvitsi minun apuani leikin päättämiseen, mutta hiljalleen se oppi, miten leikin saa loppumaan pienemmällä reagoinnilla.
Kaksikon suhde jatkoi kehittymistään, ja nykyisin nämä koirat, joista ei koskaan pitänyt tulla paria, ovat toistensa parhaat ystävät. Ne leikkivät rennosti useita kertoja päivässä ja nauttivat lenkeillä toistensa seurasta. Itse en hädin tuskin enää muista aikaa, jolloin näin ei olisi ollut. Alun kolme kuukautta tuntui jossakin vaiheessa ikuisuudelta, mutta se mitä rauhallisella, koirien omaan tahtiin tapahtuvalla etenemisellä saavutettiin, tuntuu kaiken ajan arvoiselta.
Varotoimista ja hitaasta tutustuttamisesta huolimatta, kaikki koirat eivät koskaan opi tulemaan uuden kaverin kanssa toimeen. Sukupuolissakin voi olla eroja. Narttu ja uros toimivat monissa tapauksissa paremmin yhteen, kuin samaa sukupuolta edustavat. Se etteivät kaikki koirat tule keskenään toimeen kuuluu elämään, ja se on riski, joka monikoiratalouksissa on otettava.
Minä en koskaan olettanut, että Iineksestä tulee meille tulleen uuden tulokkaan kaveri, mutta se yllätti minut täydellisesti.
Mirja Leinikka
Kirjoittaja
Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).