Naksutinkouluttajat ja positiiviseen vahvistamiseen kouluttamisensa perustavat ovat vuosien varrella tottuneet saamaan kritiikkiä siitä, että he syöttävät tilanteessa kuin tilanteessa koirilleen nakkeja ja ratkovat HK:n sinisellä kaikki koiransa ongelmat. Eri keskustelupalstoja lukiessa törmääkin usein kommentteihin, joissa epäillään positiivisesti koiriaan kouluttavien lahjovan koiraansa ruualla asioiden sen kummemmin muuttumatta. Samaan kritiikkiin saattaa törmätä myös käyttökoiria harrastavien keskustelupalstoilla.
Kritiikki ei ainoastaan ole muutosvastarintaa, vaan sille on joskus myös aihetta. HKn sinistä syöttämällä ei ratkaista kaikkien koirien kaikkia ongelmia, tai aikaansaada kaikkea sitä mitä koiriltamme haluamme. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että joidenkin rotujen ja koirien kanssa ei voisi pärjätä positiiviseen vahvistamiseen perustuvalla kouluttamisella. Menetelmää ei pidä syyttää jos sitä käytetään liian suppeasti.
Positiiviseen vahvistamiseen perustuva koulutus perustuu siihen, että koiraa palkitaan oikeista suorituksista sellaisella vahvisteella, josta se palkkautuu. Tässä piileekin kouluttamisen hienous ja vaikeus: vahviste joka eläintä palkitsee saattaa vaihdella yksilöittäin melkoisesti. On koiria, jotka viittaavat kintaalla HKn siniselle tai juuri paistetulle entrecote-pihville ja mielummin jahtaavat ohiajanutta pyörää. Sitten on koiria, jotka kiipeävät vaikkapa puuhun saadakseen yhden nappulan kuivamuonaa. On koiria, jotka tekevät nakin eteen vaikkapa sata temppua – jos vieressä ei ole sorsia. Ja sitten on koiria joiden koko elämä on pyhitetty tennispallolle, jonka saamiseksi lennetään vaikkapa kuuhun.
Jos palkan valinta oliskin näin helppoa, ei tarvitsisi kuin tehdä testi ja asetella riviin leluja, ruokaa ja se tennispallo ja katsoa minkä eläin näistä valitsee. Valitettavasti me ihmiset emme kuitenkaan pääse näin helpolla. Sen lisäksi että palkka vaihtelee yksilöittäin, se nimittäin vaihtelee myös tilanteittain. On tilanteita, joissa ruokapalkka toimii koiralle mainiosti erilaisten asioiden vahvistajana, ja sitten on tilanteita, joissa sama koira sylkee saman ruuan maahan eikä se tee mitään sen eteen, että se tavoittelisi omistajansa heiluttelemaa makupalaa.
Mistä asiassa siis on kyse?
Otetaan jälleen esimerkki ihmisten maailmasta. Käytetään vahviste-esimerkkinä rahaa, se kun lienee meille ihmisille se yleisin palkka jota tehdystä työstä saamme (kannattaa huomioida että kirjaimellisestihan raha on sekundaarinen vahviste, mutta käytetään sitä esimerkkinä silti 🙂 ).
Jos kävelet tiellä, ja ohitsesi ajaa polkupyöräilijä, joka heiluttaa tuhannen euron seteliä ja huutaa sinulle että saat setelin jos saat pyörän kiinni, on melko todennäköistä, että yrität juoksuaskelin tavoittaa pyörää. Jos sitten ajatellaan, että vieressäsi kävelee toinen ihminen, joka pyrkii siihen että et kiinnitä huomiota pyöräilijään ja antaa sinulle 5 sentin kolikon jokaisesta kontaktista, jonka tähän taluttajaasi otat – kuinka todennäköistä on että katsot mielummin taluttajaasi kuin yrität jahdata ohi kulkevaa pyörää? Entä auttaako tähän se, että harjoittelet taluttajasi katsomista 10 000 kertaa, ja saat jokaisesta toistosta 5 sentin kolikon? Tai se, että taluttajasi syytää sinulle viisi senttisiä kiihtyvällä tahdilla pyörän ajaessa ohitse. Ei välttämättä.
Entä siis jos tilanne käännettäisiinkin sellaiseksi, että joka kerran kun tuhannen euron seteliä heiluttava pyöräilijä viuhahtaisi ohitsesi, saisitkin taluttajaltasi 1100 euroa kun katsotkin häntä etkä lähde jahtaamaan pyöräilijää? Voisiko olla niin, että houkutus rynnätä setelipyörän perään ei olisikaan niin suuri, jos saat taluttajasi katsomisesta parempaa tai vähintään samanarvoista palkkaa kuin pyörän jahtaamisesta? Ehkäpä pyöräilijän ohiviuhahtelu olisikin kohta sinulle merkki siitä, että taluttajan kanssa on jälleen alkamassa melkoiset rahakekkerit, etkä kokisi enää lainkaan tarvetta poistua hänen läheltään.
Tästä on kyse kun puhutaan korkean ja matalan arvon vahvisteista (high-value reinforcement & low-value reinforcement), ja tämä selittää sen, miksi kaikkia koiria ei ole tarkoituksenmukaista kouluttaa kaikissa tilanteissa suuhun annettavalla nakkipalkalla. Koirat jotka motivoituvat työnteosta, toiminnasta ja ympäristöstä, kokevat hyvin palkitsevina erilaiset jahtaamiset, tuijottamiset, leluleikit, puremiset ja niin edelleen – ja siksi näitä tai näitä jäljitteleviä toimintoja tulisikin käyttää palkkioina, jos halutaan että koira valitsee mielummin omistajansa kuin vaikkapa ohiajavan pyörän. Monelle koiralle ruoka, tai se nakki, vastaa tuhannen euron seteliä, mutta on koko joukko koiria, jotka tarvitsevat monipuolisempia palkitsemistapoja jos niille halutaan positiivisin tekniikoin kouluttaa luotettava hallinta haastaviinkin tilanteisiin.
Se mistä naksutinkouluttajia ei keskustelupalstoilla kritisoida, mutta jota itse pidän hyvinkin kyseenalaisena tapana toimia, on ruokapalkan arvon nostaminen nälättämisen, eli food-cutin avulla. Food-cut tarkoittaa sitä että kun koira ei palkkaudu ruuasta, sitä pidetään paastolla, jotta ruoka alkaisi toimimaan palkkiona. Food cut ja ruuan vähentäminen kupista silloin kun koira saa osan ruuasta koulutuspelien kautta ovat kaksi eri asiaa, eikä näitä pidä sekoittaa toisiinsa. Samoin jos koira on huomattavan ylipainoinen on selvää, että jo koiran terveydenkin kannalta asiaan tulee puuttua.
Food cutin käyttäminen silloin, kun koira ei eri tilanteissa kiinnostu ruokapalkkiosta, on valitettavan lyhytnäköistä toimintaa. Toinen vaihtoehtohan olisi, että kouluttaja opettelisi käyttämään monipuolisempia palkitsemistapoja, jotka koiralle eri tilanteissa toimivat. Food cutin aikana koira joutuu ansaitsemaan jokaisen ruuan murusen kouluttajan ideoimien koulutuspelin kautta. Food cutilla on myös haittapuolensa – kiihkeillä koirilla nälän tunne ei suinkaan nimittäin aina aiheuta koulutushalukkuuden nousua, vaan kiihtymistä ja stressiä. Nälkäinen ja kiihtynyt koira saattaa turhautua helposti ja olla myös siksi vaarallinen. Positiiviseen vahvistamiseen kouluttamisensa perustavan kouluttajan olisi siis hyvä kehittää itseään siten, että koira saadaan hallintaan ja koulutettua myös ilman nälättämistä. Tähän päästään monipuolisen palkitsemisen avulla, joka jos ei nyt peittoa, niin on vähintään yhtä tavoiteltavaa kuin ympäristössä liihottelevat tuhannen euron setelit 🙂
Lue lisää:
Mirja Leinikka
Kirjoittaja
Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).