Leikkiä se vain on!

Operanttia koirankoulutusta ja positiivista vahvistamista hyödyntävien kouluttajien piireissä leluilla palkitseminen on monesti kuuma peruna, tai ehkä pikemminkin kuuma patukka 🙂 Käyttääkö lelua vai eikö käyttää? Jos koiran kanssa leikkii, vahvistuuko jahtaus taikka taistelu, entäpä tapporavistelu ja pureminen?

Jos asiaa ajattelee koiran näkökulmasta, voitaneen yhteisesti olla samaa mieltä siitä, että jokaisella koiralla on lajityypillisiä käyttäytymisiä, jotka ilmenevät haluna jahdata,  saalistaa, haistella, purra tai taistella jostakin. Kaikki nämä ovat siis
metsästyskäyttäytymisketjun osasia, ja tyypillisiä saalistavalle eläinlajille. Niiden toteuttaminen tuottaa koiralle suurta mielihyvää, lisäksi ne vapauttavat aivoista serotoniinia ja dopamiinia, siis mielihyvähormoneja.

Jos koira ei sitten koskaan pääse saalistamaan, jahtaamaan tai puremaan, poistuuko siltä samalla tarve toimia näin? Sama kysymys ihmisten kohdalla voisi olla, että jos ihminen ei koskaan saisi käyttää käsiään, poistuuko ihmiseltä tarve käyttää niitä? Tuskin. Koiran aivot myös tarvitsevat mielihyvähormoneja, ja jostakin ne on hankittava.

Operantissa koirankoulutuksessa leluilla palkkausta on totuttu pitämään epäsuotavana, koska koiran lajityypillisiä käyttäytymisiä ei tarvitse vahvistaa kovinkaan paljoa, kun ne nopeasti saavuttavat valtavia voimia. Nuo valtavat voimat taasen eivät sovi ihmisten yhteiskuntaan.

Tässä ajattelutavassa on perää ja toisaalta se on liian yksioikoinen – esimerkiksi heitetyn pallon perässä juokseminen on varmasti koiralle kuin koiralle enemmän stressaavaa kuin sitä tyydyttävää toimintaa. Heitetyn pallon perässä juokseminen ei kuitenkaan mielestäni ole edes leikkiä – leikin määritelmä tässä yhteydessä voisikin siis olla se, että leikki on vuorovaikutusta koiran ja ohjaajan välillä. Siis yhteistä tekemistä. Yhteisen tekemisen sääntöihin kuuluu myös se, että esimerkiksi lelusta irrotukset ovat kunnossa ja ärsykekontrollissa – siis koira irrottaa vihjeellä lelusta vaikka olisi kiihtynyt.

Itse leikkimisessä tapahtuu sitten muutakin, kuin metsästyskäyttäytymisketjun vahvistumista, joten leikkimisen kieltäminen vain sen perusteella että tietyt käyttäytymiset vahvistuvat on liian yksioikoinen päättelyketju.

Operantti koirankoulutus usein unohtaa sen, että koira ei vain toista kaavamaisia käytöksiä, vaan sen toiminnan taustalla on paljon muutakin – kuten nyt vaikkapa tarpeita. En tiedä, onko koirille tehty Maslowin tarvehierarkiaa, mutta veikkaan että tarve haistella, saalistaa, jahdata ja tapporavistella jotakin löytyvät hierarkian alimmilta portailta. Nämä tarpeet siis täytyy tyydyttää jotenkin.

Voisiko siis olla niin, että jos koira saa säännöllisesti leikkiä, taistella ja riepotella sydämensä kyllyydestä leluja omistajansa kanssa, sen tarve kohdistaa tätä samaa toimintaan muuhun vähenee? Tämä siksi, että tarve leikkiä ja jahdata ja mitä nyt milloinkin, on näin tyydytetty? Eihän kylläinenkään leijona, joka on juuri metsästänyt ja syönyt saaliinsa jahtaa seuraavaa saalista vain siksi, että sen metsästyskäyttäytyminen on niin vahva. Se voi päästää kylläisenä ja tarpeensa juuri täyttäneenä ohi kirmaavan saaliseläimen ohi kiinnittämättä siihen mitään huomiota.

Kun Iines oli pentu, olin autuaan tietämätön keskustelusta saako koiraa palkata leluilla, ja leikin sen kanssa leluntappoleikkejä harva se päivä. Nykyisin olen vain tyytyväinen, että toimin näin.

Omien empiiristen kokeilujeni perusteella olen voinut todeta, että leluilla leikkiminen vähentää tarvetta jahdata, saalistaa ja muuten vaan häröillä, koska tarve toimia näin tyydytetään “sallittua kanavaa” pitkin. Kun dopaamiinit ja serotoniinit on hankittu ja varastot niiden osalta täytetty, maailma erilaisine ärsykkeineen näyttääkin paljon rennommalta ja rauhallisemmalta paikalta, eikä jokaiseen ohikulkevaan potentiaaliseen kohteeseen, jossa tarpeen jahdata tai saalistaa voisi saada täytettyä, tarvitse kiinnittää huomiota 🙂