“Pienet koirat saattavat pärjäillä useamman vaivan kanssa pitkäänkin. Romahtamista ei kannata odotella. Harvan koiran kunto todella romahtaa, tai jos se niin tekee, kokemus voi olla traumaattinen niin koiralle kuin omistajallekin. Moni toivoisi silloin, että päätöksen olisi tehnyt aiemmin”.
Kuuntelin eläinlääkärin sanoja rottinkituolissa istuen. Samalla pikku-Niilo pelasi kanssani käsikosketusleikkiä, ja ansaitsi palkaksi makupaloja. Olimme tulleet lääkäriin jälleen kerran, tällä kertaa kovan yskän vuoksi. Sanat painoivat mieltä väsymyksen kanssa alemmas. Yskä oli ollut yöllä niin raju, ettei nukkumisesta tahtonut tulla mitään.
Mietin mielessäni Niiloa katsellen, kuka minä olen päättämään, milloin elämän pitäisi loppua. Miksi tämä ei voi kuulua siihen suureen asioiden ryhmään, joista minulta ei kysytä tahdonko.
En ollut nurkan takaa kurkkivan kuoleman kanssa keskusteluissa ensimmäistä kertaa. Pohdin mielessäni, mitä sille tällä kertaa sanoisin.
Sovimme lääkärin kanssa, että Niilo kokeilee uusia lääkkeitä kymmenen päivää. Jos koira voi niillä hyvin, päätöksen voi tehdä, tai jättää tekemättä. Kumpikin on oikein.
Olen yrittänyt luoda periaatteita sille, milloin minun on päätettävä, että koiran elämä loppuu.
Yksi periaatteista on kipu. Kipua ei saa olla, ja jos hoito ei tepsi on aika lähteä. Kipu oli murtaa minutkin, kun jouduin katsomaan omaa 7 kuukauden ikäistä pentuani, joka ei tulehduskipulääkkeistä huolimatta päässyt kävelemään. Nuori elämä, jota kipu kahlitsee, on raastavaa seurattavaa.
Toinen periaate on liikkuminen. Liikkumaan pitää pystyä. Liike, lenkkeily ja haistelu lienevät koirille samanlainen asia, kuin ihmisille aivot ja ajattelu. Ilman liikettä koiran elämä ei minun mielestäni ole elämisen arvoista.
Kolmas periaate on liiallinen hoitaminen. Omista koiristani kaksi vanhinta on elinikäisellä lääkityksellä. Lääkkeiden avulla on saatu kivut pois, ja palautettua mahdollisuus liikkumiseen. Silti en ole valmis mihin tahansa. En ole lääketieteen asiantuntija, ja päätän siksi maallikon sydämellä, milloin alkaa olla kyse siitä, että koiran pitäisi jo päästä lähtemään, mutta sitä hoidetaan ihmisensä vuoksi. Ajattelen niin, että minun takiani ei tänne tarvitse kenenkään jäädä.
En ole luonut periaatteita siihen, mitä tehdään silloin, jos koiralla on vakavia käyttäytymisongelmia tai pelkotiloja, joita omistajat yrittävät vuosi toisensa jälkeen ratkaista siinä onnistumatta. Yritän kuitenkin ajatella niin, että kun meille ihmisille on annettu valta päättää lemmikkien elämästä, tätä taitoa olisi koitettava käyttää mahdollisimman viisaasti. Minua lohdutti eläinlääkärimme toteamus, että omaa tunnetta kannattaa kuunnella, eikä ole väärin tehdä päätöksiä, jos tuntuu että ei itse jaksa. Supersankariksi ei tarvitse ryhtyä.
Jos on aiemmin kokenut menetyksiä, tietää, että surulla on monta prosessia. Yksikään niistä ole oikeampi, eivätkä surun kohteet toisia suurempia.
Meidän pikku-Niilomme aika saattaa olla pian. Mutta nyt, uusien lääkkeiden ansiosta, näyttää siltä, että laitamme kuoleman edestä oven vielä hetkeksi kiinni. Niilo juoksee taas ulkona virkeänä kuin nuori koira, eikä yskä vaivaa nukkumista. Vielä hetken se on kanssamme täällä, ja sitten se lähtee jättäen mieliimme hiljalleen haalistuvia muistoja.
Mirja Leinikka
Kirjoittaja
Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).