Ilmaiset toimituskulut yli 75€ tilauksiin!
Löysin ja luin kaksi kirjahelmeä ratsastus- ja koiraurheilijoiden henkiseen valmennukseen erikoistuneelta Katri Syväriseltä. Toinen on nimeltään Syvemmälle satulaan ja toinen Tavoitteena tasapaino. Kirjoissa esitellään ratsastusmaailman ihmisiä ja heidän oppimistarinoitaan, ja kylläpä ne opettavaisia olivatkin, koiraharrastajallekin. Kirjoista välittyy tunne, että moni kokenut ja menestynyt ammattiratsastaja ajattelee uraansa hevosten kanssa oppimismatkana, jolla he ovat eri eläinten kanssa saaneet olla.
Eron hevosten ja koirien kanssa työskentelyssä, harrastamisessa ja koulutttamisessa voisi mielestäni tiivistää siihen, että hevoset ovat isompia ja kalliimpia kuin koirat, ja lisäksi koira on saalistaja ja hevonen saalis, mikä vaikuttaa niiden lajityypilliseen käyttäytymiseen. Siihen ne erot sitten jäävätkin – molemmat oppivat samojen periaatteiden mukaan ja molemmat ovat eläimiä, joiden kanssa ihminen harrastaa ja tekee töitä.
Kirjojen tarinoista nousi esiin asioita, jotka mielestäni pätevät siis mihin tahansa eläinharrastuslajiin – myös koiraharrastamiseen. Erityisesti mieleen jäivät ne tarinat, joissa hevosia halutaan ymmärtää – hevosina. Ne käyttäytyvät kuten käyttäytyvät, ja jotta ne saataisiin tekemään ihmisen haluamia asioita, pitää ymmärtää miten ne oppivat ja lajityypillisesti toimivat. Täsmälleen siis juuri kuten koirienkin kanssa. Monet katsovat Cajus Aminoffin tavoin, että “hyvä hevosihminen ei hyväksy oikoteitä onneen”.
Hanna Heiskasen tarina suorituskeskeisestä ratsastamisesta kohti toisenlaista tekemistä kuulosti ihan omaltani: “valtava tahto ja yrittäminen veivät lopulta taaksepäin”. Hän kertoo, ettei pelkällä kovalla työllä saanut aikaiseksi haluttua tulosta, ja lopulta koko ajatusmaailma piti muuttaa suorituskeskeisestä tekemisestä itselle armollisempaan suuntaan ja hyväksyä se, millä tasolla itse kulloinkin on. Koko ajan ei kehitytä ja mennä eteenpäin, kehittymisen edellytys on se, että välillä mennään myös taaksepäin ja sivulle.
Monissa tarinoissa korostuu se, että eri eläimet ovat opettaneet ihmiselle uusia asioita. Monella ei ole ollut mahdollista hankkia uutta, parempaa tai taitavampaa hevosta, ne kun ovat niin kalliitakin, vaan on ollut välttämättömyys opetella, miten juuri sen hevosen joka kulloinkin käsissä on toimitaan. Tämä onkin kouluttanut ratsastajista koko ajan parempia. Koiriahan on helpompi hankkia kuin hevosia, ja niitä on myös helppo laittaa kiertoon eteenpäin jos ne eivät osoittaudu riittävän potentiaalisiksi, vietikkäiksi tai ovat muuten vaan “hankalia”. Arvailujen varaan jää, moniko koira kokee tämän kohtalon vain siksi, että ihmisen taidot ovat puutteellisia. Tämä Cajus Aminoffin lause päteekin erinomaisesti myös koiraharrastamiseen: “On turha kuvitella, että korkeasti koulutetun hevosen ostaminen nostaisi ihmisen tasolle, jolla hän ei muuten ole.”
Hevosten operanttia oppimista ei kirjoissa monessakaan kohtaa mainita Anna Kilpeläisen kertomusta lukuunottamatta, joka onkin helmi tarinoiden joukossa. Muutoin hevospuolella näyttäisi olevan samanlainen trendi kuin koirapuolellakin: osa ihmisistä perehtyy hevosen lajityyppilliseen käyttäytymiseen ja siihen miten eläimet oppivat, ja osa vannoo johtajuusteorioiden nimeen ja haluaa hevosen kunnioittavan ihmistä (en tiedä muuten mihin “susitutkimuksiin” nämä hevospuolen johtajuusteoriat pohjaavat). Käytännössä ero siinä, miten hevosta koulutetaan operantisti ja miten taas positiiviseen rankaisuun, eli pakottamiseen, perustuen (yleisin tapa kouluttaa johtajuusteoriaan pohjaavissa menetelmissä), käy selväksi esimerkiksi alla olevista lastauskoulutusesimerkeistä (ylempi kuvaa positiivista vahvistamista ja alempi positiviista rankaisemista, eli tässä tapauksessa pakottamista):
Hevosen kokonaisvaltainen kouluttaminen ja huoltaminen on kaikille tärkeää: hevosia huolletaan ammattimaisesti ja huolellisesti. Ne ruokitaan laadukkalla ruualla ja niille tarjotaan lajitreenaamisen vastapainoksi runsaasti rentouttavaa liikuntaa (pitkiä ja rauhallisia kävelylenkkejä) sekä kehonhuoltoa. Moni huoltaa hyvin myös itseään ja keskittyy henkisten taitojen lisäksi myös fyysisten kyvykkyyksiensä parantamiseen. Hevosia koulutetaan niinikään huolellisesti – niiden tehtävät pilkotaan pieniin paloihin ja ne totutetaan eri häiriöihin ja ympäristöihin. Nuoria hevosia kouluttava Salla Varenti toteaakin, että hevosen “etenemisnopeuden koulutuksessa kertoo hevonen, ei kello tai kalenteri”. Hän kouluttaa työkseen nuoria hevosia, ja sanoo ettei ole koskaan ammatissaan valmis. Hänen mukaansa “hyvä ratsuttaja on avoin positiivinen ja kärsivällinen”. Kuten koirankouluttajakin 🙂 Kilpailemisesta puhutaan kirjoissa paljon, erityisesti siitä näkökulmasta miten ratsastajat itse suhtautuvat kilpailemiseen. Kilpailuihin ei viedä hevosta, joka ei ole kisaan valmis, vaan se treenataan mielellään valmiimmaksi, kuin mitä itse kisa vaatii. Jotkut kertoivat helpottavansa hevosen kisakokemusta siten, että kun he ovat osallistuneet siihen luokkaan joka on heidän tavoitteensa, he seuraavassa kisassa vievät hevosen hiukan helpompaan kilpailuun saamaan onnistumisen kokemuksia. Hevosten itseluottamusta halutaan vahvistaa ja ne halutaan valmistaa kilpailunomaisiin tilanteisiin, ärsykkeisiin ja häiriöihin huolellisesti ennen kisakentille menoa. Cajus Aminoff, jonka teksti on kokonaisuudessaan erittäin puhutteleva, kiteyttää kilpailemisen taidon seuraavasti: “Kilpailijana minulla ei ole mitään sitä vastaan, että joku voittaa minut. Lupaan silti kanssakilpailijoilleni, etten tee voittoa heille helpoksi. Kanssakilpailijat ovat samalla ystäviäni. Opetan myös oppilaileni, että emme kisaa toisiamme vastaan vaan toistemme kanssa. Ratsastus on silloin paljon mukavampaa.” Kuten koiraharrastusmaailmassa, niin myös hevospuolella vallitsee “nimien” ja “tavallisten harrastajien” ryhmät ja mitä ilmeisimmin myös ryhmien väliset kuilut. Nimet tietävät, miten hommaa viedään eteenpäin (ja tokihan näin usein onkin, mutta se ei mielestäni johdu nimestä vaan hankitusta kokemuksesta) ja tavikset seuraavat perässä. Nimeä saa erityisesti kilpailuissa menestymällä ja nimen voi ilmeisesti myös kadottaa samaa reittiä: kilpailuissa epäonnistumalla. Kikka Suomiolla on tähän kuitenkin esittää aivan ihana ajatus, jota mielelläni seuraan. Hän toteaa kirjassa näin: “Itse ajattelen, että kaikentasoiset hevosalan ammattiaiset ja hevosharrastajat ovat samassa veneessä. Me olemme kaikki hevosihmisiä – toiset ovat vain opiskelleet enemmän kuin toiset. Jokainen on omassa kohdassaan polkua”. Niin hyvältä tuntuva ajatus! Ajatellaanpa miten tämä vapauttava ajatus vaikuttaisi esimerkiksi kilpailujännitykseen? Oletkin vain polun omassa kohdassasi, matkalla eteenpäin ja oppien samalla, miten polkua on eläimen kanssa kannattavinta kulkea 🙂
Mirja Leinikka
Kirjoittaja
Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).