Ilmaiset toimituskulut yli 75€ tilauksiin!
Yksi suosikkiaiheistani niin omassa harjoittelussa, kuin muita opettaessani, on paneutua kouluttamisen perusasioihin. Ennen hifistelyä on hallittava perusteet, kuten moni huippu-urheilijakin sanoo. Perusasioita parantamalla voi saada aikaiseksi tuntuvaa muutosta niin omassa kuin koirankin tekemisissä.
Perusasioihin kuuluu omassa kouluttamisessani muun muassa seuraava yksinkertainen asia: koiran tekemän oikean asian merkkaus (esimerkiksi naksuttimella, tai sanomalla vaikkapa hyvä), ja koiran palkkaus sille sopivalla palkkiolla (namit, lelut jne). Tämä yksinkertainen asia on yllättävän haastava toteuttaa meille ihmisille ehkäpä siksi, että saatamme ajatella hallitsevamme näin simppelin toiminnon suvereenisti.
Yhdysvaltalainen Ken Ramirez, oma suosikkini koulutustekniikassa, sanoo, että monelle ohjaajalle riittää koko kouluttamisen palettiin ainoastaan se, että opettelee merkitsemään eläimen tekemän oikean toiminnan ja palkitsemaan sen siitä. Muuta ei oikeastaan edes tarvita. Hän ei suosittele kouluttajia perehtymään esimerkiksi keep going -signaaleihin, väärän toiminnan merkkaamisiin tai muihin niin sanottuihin hifistelyihin, vaan keskittymään ainoastaan niin sanotusti naksuun ja maksuun, ja tämän yksinkertaisen prosessin erinomaiseen hallintaan.
Olen Ramirezin kanssa samaa mieltä. On kuitenkin niin, että meidän ihmisten mielestä näin yksinkertainen asia on usein niin helppo toteuttaa, ettemme välttämättä malta paneutua asiaan sen vaatimalla vakavuudella. Uskomme hallitsevamme asian suoraan, emmekä uhraa harjoitteluun montaakaan lisäminuuttia. Saatamme kieltää koiraa väärästä toiminnasta, vaikka väärän toiminnan aiheutti oma puutteellinen koulutusmekaniikkamme.
Jos naksun ja maksun välinen suhde ei ole omassa kouluttamisessamme kirkasta kuin tunturipurossa virtaava vesi, sillä on vaikutusta niin koiran osaamistasoon, vireenhallintaan, kisakestävyyteen kuin arkitaitoihinkin.
Ehkä tärkein sudenkuoppa, joka naksun ja maksun välistä suhdetta vaanii, on ohjaajan päällä oleva namitasku tai treeniliivi. Namitaskun ja treeniliivin käytössä piilee vaara, joka on hyvä tiedostaa ennen kuin on liian myöhäistä. Namitaskuefekti näet kaappaa helposti mukaansa myös ne, joille naksutinkouluttaminen ei varsinaisesti ole tuttua.
Olen monesti ajatellut, että treeniliivit ja treenitaskut ovat itseasiassa tärkeämpiä meille ihmisille kuin itse koulutustilanteelle. Treeniliivin taskuissa taitaa nimittäin jokaisessa olla magneetti, joka vetää käsiämme puoleensa niin, että koiraa kouluttaessamme nämä monikäyttöiset raajamme tapailevat taskuja tuon tuosta, ja työntyvät liivin sisuksiin harva se hetki. Joko pilkomme taskujen sisällä nameja pienempiin osiin samalla kun annamme koiralle ohjeita tehtävää varten, tai sitten olemme niin valppaita palkitsemaan koiraa oikea-aikaisesti, että kätemme tapailevat palkkioita ennen kuin koira ehtii tehdä yhtään mitään. Namitaskuefektin pauloissa oleva kokee ilman taskua tai -liiviä kouluttamisen vaikeaksi.
Jos namitaskuefekti on kaapannut ohjaajan, sillä on suora yhteys koiran osaamistasoon. Kun laitamme käsiä taskuihin me liikumme, mikä on naksun ja maksun välisessä suhteessa huono juttu. Koska koirat puhuvat huonosti ihmisten kieliä, ne tarttuvat liikkeeseen jos sitä vain on saatavilla. Kun koira tekee jotain edes sinnepäin, ja ohjaajan käsi alkaa tapailla taskua, koira tietää että hommaa kannattaa jatkaa, koska palkka on tulossa. Nyt jos taskut poistetaan ja ohjaaja liimaa kätensä kiinni kylkiin, voikin käydä niin, ettei koira osaa lainkaan toistaa ohjaajan sille antamaa tehtävää.
Vieroitin itseni lanteilla roikkuneesta Berrasta noin vuosi sitten, kun tuo ohjaajan identiteettiäni pystyssä pitänyt treenitasku otti ja hajosi. Muutaman viikon paikkailin taskua ilmastointiteipillä, ja olin kauhuissani kun teippaukset kesken lenkin sitten hajosivat. Lopulta harsimiset eivät enää kestäneet ja oli annettava periksi. Lenkit ja treenit ovat siitä lähtien noin pääsääntöisesti tapahtuneet ilman treenitaskua ja liivejä, ja hyvä niin.
Namitaskuefekti saa meidät palkkaamaan koiriamme huonosti ja suunnittelemattomasti. Palkkaa voi tulla koko ajan, ja etenkin silloin jos näyttää siltä, että koira ei tee mitään. Namitasku toimii myös porttiteorian tavoin väylänä kovempiin keinoihin: jokaista treenitaskua käyttävää nimittäin vaanii kulman takana peikko, johon törmättyään ohjaaja huomaa ryhtyneensä pitämään nameja koko ajan käsissään. Lopulta ollaan kierteessä, jossa koira tekee toivottuja asioita vain silloin, kun ohjaajalla on kädet täynnä karkkeja joita hän esittelee koiralle ennen tehtävän suorittamista.
Suosittelen siis jokaista namitaskua tai treeniliiviä käyttävää kokeilemaan miten treenit sujuvat, kun liivi tai tasku ei ole koulutustilanteessa lainkaan päällä. Koiran palkat voi laittaa vaikkapa keskelle treenikenttää tai -tilaa tuolin päälle, josta niitä voi aina naksun jälkeen yksi kerrallaan hakea. Se että naksun ja maksun välissä on jonkin verran aikaa ei romuta koulutusprosessia. Se romuttaa, että tapailemme käsiä taskuihin jatkuvasti ja olemme olkapäät korvissa koko koulutushetken ajan 🙂 Namitasku ja treeniliivi ovat hyviä renkejä mutta huonoja isäntiä. Niiden ei pidä päästää hallitsemaan koko koulutushetkiämme.
Ylläolevalla videolla Ken Ramirez kouluttaa koiralle asioita kohteiden kautta. Kenin koulutustekniikka on selkeää, eikä hän kärsi namitaskuefektistä 🙂 Videota katsellessasi kiinnitä huomiota siihen, milloin hän merkkaa koiran tekemän oikean asian naksulla ja milloin hänen kätensä menee namitaskuun. Katso myös miten hän saa koiran tekemään erilaisia asioita kohteiden kautta. Jos kohteiden käyttö koulutuksessa kiinnostaa sinua, ja haluat opetella koulutustekniikkaa, voit myös tutustua koulutustekniikan verkkokurssiimme.
Mirja Leinikka
Kirjoittaja
Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).