Jos ryhtyy leikkimään koiran ominaiskäytösten kanssa, saa varautua peliin, jossa panoksena voi olla esimerkiksi koiran hallittavuus. Hallinnan voi ominaiskäytösten kanssa pelatessa helposti menettää, ja jos sen haluaa säilyttää, saa varautua siihen että treenaa koiralleen melkoisen määrän ominaiskäytöstä kontrolloivaa vastakäytöstä.
Koiran ominaiskäytöksistä vahvin lienee ruuan hakuun keskittyvä metsästyskäyttäytyminen, harrastuspiireissä kyseistä käytöstä kutsutaan saalisvietiksi. Joillakin koirilla sitä on hiukan vähemmän, joillakin taas runsaasti muillekin jaettavaksi. Jokaiselta koiralta sitä löytyy joka tapauksessa jonkin verran. Metsästyskäyttäytyminen on F.A.P – fixed action pattern, joka tarkoittaa siis sitä, että käytös on koodattu koirien geeneihin – käytösketju, siihen liittyvät eleet, ilmeet ja toiminnot syttyvät pikkupennullakin kun sen kanssa leikitään saalisleikkiä vaikkapa lelulla. Koska metsästyskäyttäytyminen on geneettisesti koiraeläimiin koodattu ominaisuus, ihmisellä on tässä käyttäytymisketjussa hyvin vähän jalansijaa. On siis turha huutaa “ei, ei ei”, jos koira saa metsässä irtiollessaan vainun saaliseläimestä ja katoaa horisonttiin, ellei sille ole siis ajettu sitä ennen sisään useita tuhansia toistoja metsästyskäyttäytymisen katkaisevaa vastakäytöstä.
Saalistuskäyttäytyminen koostuu käytösketjuista – se alkaa jäljestämisellä eli saaliin etsimisellä, etenee siitä tuijotukseen ja vaanimiseen, joiden jälkeen alkaa takaa-ajo, mahdollinen tarttumispurenta ja tappopuru. Kun saalis on kaadettu se paloitellaan ja syödään.
Moni koiraharrastulaji perustuu saalistuskäyttäytymiseen, ketjun ensimmäinen osa eli jäljestys on useamman palveluskoiralaijin koemuoto. Tuijotusta, vaanimista ja takaa-ajoa taas tarvitaan esimerkiksi lampaita paimentavilla paimenkoirilla, jotka käyttävät tarvittaessa voimakeinonaan myös tarttumispurentaa, eli näykkäisyä. Tappopurua käytetään taas suojelukoirilla. Paloittelua ja syömistä taas voi simuloida makupaloilla ja ruualla tai sitten metsästyskäytöksen lopuksi koiralle palkaksi annettavalla purupatukalla tai muulla lelulla. Saalistuskäyttäytyminen on usein myös koiraa motivoiva moottori – mitä sinnikkäämmin se jaksaa saalistaa palkkiotaan, sitä parempi harrastuskoira se usein on.
Saalistuskäyttäytyminen, kuten mikä tahansa ominaiskäytös, on koiralle erittäin tyydyttävää. Kun koira saa nuuskia, jahdata jotakin liikkuvaa saaliseläintä tai palloa, purra patukkaa tai riepotella lelua, se usein kokee kyseisen toiminnan hyvin tyydyttäväksi. Saalistuskäyttäytymisestä syntyykin helposti myös “ongelmakäytöksiä”, jos niiden annetaan vahvistua ilman kontrollointia. Hihnassa vetäminen hajulta hajulle, lienee yksi tätä “ongelmavyyhteä” kuvaavista käytöksistä. Jos sitten haluaa harrastaa lajeja, jotka on rakennettu saalistuskäytöksen päälle, on tiedossa jonkin sortin oppimismatka. Näin ainakin meillä. Iineksellä on minun kategoriassani erittäin voimakas saalistuskäytös, josta on koitunut myös harmaita hiuksia, kun se nopeana koirana ehtii vahvistaa sitä tilanteissa, joita en ole ehtinyt kontrolloimaan tai estämään. Saalistuskäytöstä hyödynnämme, kun harrastamme jäljestystä ja paimennusta. Jäljestyksessä Iines siis ajaa ihmisen tekemään jälkeä, olemme treenanneet kuluvan syksyn tunnistusjälkeä josta kirjoitan myöhemmin lisää, ja hyödyntää tässä käyttäytymismallissa siis metsästyskäyttäytymisketjun ensimmäistä vaihetta, eli etsintää. Paimennuksessa puolestaan siirrytään metsästyskäyttäytymisestä seuraavaan vaiheeseen, eli vaanimiseen, tuijotukseen ja takaa-ajoon. Bordercollieilta on periaatteessa jalostuksella pyritty karsimaan pois metsästyskäyttäytymisen viimeinen vaihe, eli tappopuru. Tarttumispurentaa, eli näykkäisyä ne sen sijaan kyllä hyödyntävät, ja sitä tarvitaankin jos lammaslaumassa on joku eläin joka ei siirry haluttuun suuntaan pelkästään koiran liikeen perusteella. Kun nyt sitten olen ryhtynyt leikkimään Iineksen ominaiskäytösten kanssa, olen kantapään kautta oppinut, että jotta hallitsisin koiraani eri tilanteissa, tarvitsen voimakkaita vastakäytöksiä. Vastakäytökset siis katkaisevat ominaiskäytöksen, mutta ne tekevät sen vain ja ainoastaan silloin, jos ne ovat riittävän vahvoja. Vastakäytökset eivät kuulu F.A.P, eli fixed action pattern käytösketjuihin, ja ovat siksi jo alusta lähtien alisteisessa asemassa ominaiskäytöksiin nähden. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jotta niistä saataisiin yhtä vahvoja kuin geneettisesti koodatuista käytösketjuista, niitä on toistettava ja positiivisesti vahvistettava jatkuvasti tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Kun ne ovat riittävän vahvoja, ja saavat jatkuvasti toistuvaa vahvistusta, ne toimivat tasavertaisesti ominaiskäytösten rinnalla, ja antavat siis ihmiselle mahdollisuuden kontrolloida esimerkiksi paimennuksessa ilmenevää metsästyskäytöstä. Jäljen ajamisessa metsästyskäyttäytymisen tulisi katkaista jäljellä oleva jäljentekijän hajuinen esine, jonka koiran tulisi siis ilmaista. Nyt kun jäljen ajo on koiraa jo itsessään palkitsevaa toimintaa, sitä ei tarvitse toistaa montaakaan kertaa ja käy niin, että esineet jäävät ilmaisematta. Esineilmaisu on siis vastakäytös tai koulutettu käytös, joka ei itsessään palkitse koiraa mitenkään (ohjaajan syöttämiä makupaloja lukuunottamatta). Jäljen ajo palkkaa puolestaan sitäkin enemmän. Siksi meillä on esimerkiksi nyt sellainen tilanne, että syksyn viikoittaisten jäljenajotreenien jälkeen jäljestystä ei pitäisi harjoitella ollenkaan ehkä puoleen vuoteen, jotta saisin esineet taas samalle viivalle jäljen ajamisen kanssa. Paimennuksessa puolestaan koiran pitää pystyä menemään maahan ja luopumaan, eli ottamaan pakkia lampaista tilanteessa kuin tilanteessa. Näillä vahvoilla koulutetuilla käytöksillä kontrolloidaan metsästyskäytöksen päällä toimivaa paimentamista, eli tuijottamista, vaanimista ja takaa-ajoa. Me olemme treenanneet puolisen vuotta maahanmenoja ja luopumista erilaisista tavaroista, leluista ja pupuista, ja nyt kun olemme pitkästä aikaa käyneet paimentamassa, siis vahvistamassa ominaiskäytöstä, pystyn hyödyntämään näitä käytöksiä siten, että koira pysyy hallinnassa. Molempia lajeja treenatessa olen tullut siihen lopputulokseen, että jos ja kun alkaa näyttää siltä että pakka alkaa hajota, eli siis että esineet jäävät jäljellä maahan ja paimennuksessa maahanmenot alkavat “liukua”, ei ominaiskäytöstreenejä tehdä ennenkuin on tehty riittävä määrä vastakäytöksen vahvistustreenejä. Toisin sanoen pitää treenata pelkkiä esineilmaisuja jälkeä ajatellen tai maahanmenoja helpoilla saalisärsykkeillä (kuten leluilla) ja luopumista kaikesta kiinnostavasta (ruoka, lelut, noutokapula, oman lauman muut koirat jne). Ellen tee näin, olen nopeasti koulutuspelissä häviöllä.
Mirja Leinikka
Kirjoittaja
Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).