Tunnistusjäljestys, id-tracking, urban-tracking: rakkaalla lapsella on monta nimeä. Olen aiemmin kirjoittanut Ilkka Hormilan hajuseminaarista, jolle osallistuin viime vuoden alussa. Vaikka silloin epäilin ajankäyttöni riittämistä, osallistuin kuitenkin viime vuoden aikana Jobs for Dogsin perusjäljestyskurssille, jossa koiralle opetetaan operantisti jäljen ajo, sekä tunnistusjäljestyksen perus- ja jatkokursseille. Nyt kun olen kouluttanut molemmat bordercollieni ID-jäljestyksen saloihin, on ehkä aika kertoa siitä mitä tämä varsin mielenkiintoinen laji pitää sisällään!
Aiemmin olen siis opettanut sekä Nerolle että Iinekselle jäljen ajon metsäjäljellä, jonne olen viljellyt makkaroita tai muita nameja, joten “pohjat” hommaan olivat siis olemassa. Iineksen kohdalla tosin tästä on ollut ainoastaan haittaa sen muuten erinomaisessa jäljen ajossa, esineet kun ovat nyt liian alisteisessa asemassa itse jälkeen nähden. Nero sen sijaan selvästi maltillisempana tapauksena hoitaa sekä esineilmaisun, metsäjäljen että ID-jäljen toistaiseksi ilman hankaluuksia.
Joka tapauksessa, nyt jos aloittaisin hajuhommat pennun kanssa, opettaisin ehdottomasti ensin esineilmaisun ja vasta sen jälkeen jäljenajon, joskin olen sitä mieltä nykyisin, että jäljen ajoa ei koiralle varsinaisesti edes tarvitse opettaa. Jopa bichon frise Niilo osaa tuon homman vallan mainiosti, ilman namijälkiopetusta 🙂 Tämän treenijärjestyksen tekisin siksi, että esineilmaisu ei ole koiralle luontaista käyttäytymistä, kun taas jäljen ajo mitä suurimmassa määrin on. Tästä F.A.P. vs. koulutettu käytös -asiasta voi lukea enemmän edellisistä blogikirjoituksistani.
Kaikilla Jobs for Dogsin jälkikursseilla meillä oli opettajana, sparraajana ja erinomaisena valmentajana Jenny Koljonen, jolta ei tieto-taito eikä huumori näistä hommista lopu kesken :)! Ja huumoria tunnistusjäljestyshommissa tarvitaankin, ilman sitä on vaikea selittää itselleen tai muille, miksi suihkuttaa marraskuun pimeydessä parkkipaikan asvalttia suihkupullolla, kyykkii keskellä kaupunkia jalkakäytävän vieressä olevassa puskassa tai pyytää työkavereitaan ennen palaveria pyyhkimään itseään harsotaitoksiin. Tämä kaikki siis erittäin relevanttia tunnistusjäljestyksen kannalta 🙂
Tunnarikursseja pitää moni kaupallinen yritys, ja siksi en aio ladata kaikkea oppimaani asiaa tähän blogikirjoitukseen, vaan lyhyesti käydä läpi mitä tunnistusjäljestys pitää sisällään.
Yleisesti ottaen tunnistusjäljestyshomma on mitä suurimmassa määrin varusteurheilua – purkkien, pinsettien, harsojen, pussien, avainten keittämisten ja oman pesuveden pullottamisen kanssa on opittava pelaamaan, jos aikoo tunnistusjäljestyshommia harrastaa.
Opetus aloitetaan purkkiradalla, jossa koiralle opetetaan konsepti nimeltä match-to-sample. Match-to-sample on yksi konseptioppimisen malleista. Koira siis oppii purkkiradalla pelaamaan eräänlaista muistipeliä – sille annetaan lähtöhaju, jonka parin se purkkiradalta etsii. Match-to-samplea koulutetaan koirille ehkä yleisemmin visuaalisten ärsykkeiden kautta, josta ohessa videoesimerkki.
ID-työskentelyssä match-to-sample on siirretty siis hajumaailmaan. Käytin itse radalla negatiivista rangaistusta, siis oikean purkin poistoa, jos ilmaisu tehtiin väärälle purkille. Tämä siksi, että molemmat koirani ovat oppineet erottelevan vahvistamisen prosessin niin hyvin, että sain nopeammin erotteluprosessin valmiiksi käyttämällä tätä tekniikkaa. Ja jos jossittelua jatkaa, seuraavalle koiralle opetan jonkun muun ilmaisun kuin maahanmenon tai pitkän nenäkosketuksen oikealle hajulle, jotta erottelusta tulee omiin silmiini selkeämpää. Purkkirataopetus perustuu siis siihen, että koiralle opetetaan lähtöhajun hajuisen vastinkappaleen etsiminen. Opetus aloitetaan “puhtailla” hajuilla, siis lasipurkeilla joissa on harsotaitoksia, joilla se työkaveri on pyyhkinyt itsensä 😉 Puhtailla lainausmerkeissä siksi, että koskaan ei tulla pääsemaan absoluuttisen puhtaisiin hajuihin. Joku haisee koiran nenään aina: lasipurkki, harsotaitos, ja astianpesukoneen pesuaine, jolla lasipurkit on pesty. Siksi itse heitin enimmät hifistelyt romukoppaan ja koitin huolehtia vain siitä että perusasiat ovat kunnossa. Ilkka kertoi myös luennollaan, että edes otsonointi ei riitä poistamaan esineistä koiran nenään haisevia hajumolekyylejä. Tämän tiedon jälkeen tunnarikapulatkin ovat meillä ihan normissa sisäsäilytyksessä, enkä arkaile itse koskea myöskään “vääriin kapuloihin”. Tunnistusnoutokontekstissa koira on oppinut noutamaan tuoreimman minun hajuisen kapulan muiden joukosta, ja vaikka ne muut minulle haisisivatkin, niin tuorein on se joka pitää tuoda. Tuoreella ja vanhalla hajulla on koiran nenässä melkoinen ero, vaikka se ei ihmisnenään siltä tunnukaan 😉 Purkkiradalle tuodaan siis eri ihmisten eri-ikäisiä hajuja. Mitä useamman ihmisen hajun radalle saa tuotua, sitä parempi, koska tarkoitus on opettaa koiralle lähtöhajun ja vastinparin välinen konsepti, ei jonkin tietyn ihmisen, tai aineen, yksittäistä hajua kuten huumekoirille esimerkiksi opetetaan. Häiriöhajuiksi voi tuoda muiden ihmisten, eläinten, ruokien ja ties minkä tahansa muun asian hajuja. Koiran pitäisi tunnistaa lähtöhajua vastaava vastinpari purkkiradalta oli annettu lähtöhaju mikä tahansa. Jos tähän talouteen joskus vielä tulee uroskoira, opetan sen purkkiradalla ohittamaan juoksunartun hajun 😉 Ja se kanttarelliopetuskin sujuu tätä kautta kuin vettä vaan :)! Alla videota meidän purkkirataharjoittelustamme. Kun purkkiratahomma sujuu, sama konsepti siirretään ulos ja jäljelle. Jäljestys puolestaan tehdään esineiden kautta, eli takaperin ketjutettuna, kuten aiemmin kirjoitin. Tässä kohtaa kuvaan astuvat mukaan avainten keittelyt, itsensä hajuisen pesuveden suihkupulloon pullottamiset, että monet muut oudot jutut 😉 Molemmat koirani ovat siirtyneet varsin vaivattomasti purkkiradalta “tositoimiin”, jopa niin mallikkaasti että en ole (taaskaan) ehtinyt itse mukaan tajuamaan, että tässäkö tämä homma nyt oli! Ihmisen silmiin tunnistusjäljestys ei välttämättä aina näytä siltä, että koira jäljestää: koira kun seuraa hajuvanaa, ei välttämättä askelia maassa. Itse olen oppinut, että näillä kahdella (askelilla ja hajulla) on erittäin suuri ero. Haju voi leijailla tuulen mukana kauaskin siitä kohtaa, missä ihminen on kävellyt, ja silloin olisi epäreilua koiraa kohtaan vaatia se “pysymään jäljellä”, kun haju on jossain aivan muualla kuin missä ihminen askelsi. Tunnistusjäljestys on myös ensisijaisesti kehitetty viranomais- ja pelastustarkoituksiin, jolloin on suotavaa, että koira esimerkiksi oikaisee suorinta reittiä maalimiehelle/pelastettavan henkilön luokse hajun saatuaan vaikka jälki maassa jatkuisikin. Tunnistusjäljestyksessä maastot vaihtelevat asvaltista nurmikkoon, hiekkaan, metsäpohjaan ja ihan mihin tahansa, eli käytännössä ohjaaja ei itse koskaan näe, missä ne askeleet tai jälki menevät, jälkeä kun ei merkata mitenkään. On siis vain luotettava koiraan ja mentävä perässä :)! En ole ajatellut liittyä tai pyrkiä mihinkään hälyryhmään (taitaa olla niitä viimeisiä kuuluisia sanoja ;), joten siksi aion edelleen jatkaa myös perusmetsäjäljen ja mahdollisesti peltojäljenkin treenausta, vaikka etenkään jälkimmäisessä ei mielestäni ihan puhtaasta koiran hajuaistin mukaisesta jäljestämisestä olekaan sen sääntöjen vuoksi kyse. Mutta jatkossakin koirani ajavat myös minun hajuistani jälkeä ilman lähtöhajua, ID-jälkeä lähtöhajulla ja sitten tottiksenomaista peltojälkeäkin ihan vain siksi, että jäljestys on niiden nenään ehkä yksi maailman parhaista jutuista 🙂 Tunnistusjäljestys on opettanut itseni kunnioittamaan koiran nenää aivan uudella tavalla ja opettanut ymmärtämään, etten todella tiedä haistamisesta oman nenäni kautta kerrassaan mitään. Kun näkee koiran erottelevan purkkiradalla eri ihmisten hajuja ja ilmaisevan sen oikean, ajavan vanhaa jälkeä keskellä kaupunkia vilkasliikenteisten risteystenkin yli, nostavan oikean jäljen kolmen samaan aikaan kävellyn jäljen joukosta ja ilmaisevan jäljentekijän ihmisjoukosta, ei voi kuin miettiä, millainen tuo koirien hajuista koostuva maailma oikein mahtaa olla :)!
Mirja Leinikka
Kirjoittaja
Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).