Olin tänään kuuntelemassa Suomen Eläintenkouluttajien järjestämää pitkään odottamaani seminaaria: onko viettiä vai ei. Esiintyjinä olivat biologi ja tietokirjailija Helena Telkänranta, jonka uusin kirja Millaista on olla eläin on erittäin kiehtovaa luettavaa, käyttäytymisanalyytikko Jirka Vierimaa sekä Juha Korri, joka puolestaan on pitkänlinjan palveluskoirakouluttaja ja menestynyt IPO- eli suojeluharrastaja – laji joka muuten kiehtoo itseäni suuresti.
Seminaari oli itselleni suuri ilo seurata: eniten iloitsin siitä, että olemme Suomessa tilanteessa, jossa voimme yhdessä seminaarissa keskustella sekä tieteellisestä tutkimustiedosta, että kokemuksen kautta kehitetyistä menetelmistä samassa huoneessa kiihkotta, toisia kunnioittaen ja ammattimaisesti. Jokainen esiintyjä vei tätä kauan kaivattua keskustelua merkittävästi eteenpäin erinomaisella ja eritoten ammattimaisella asenteellaan. Vastakkainasettelusta kun ei hyödy kukaan, vähiten koirat, joiden hyvinvointi kiinnostaa varmasti kaikkia koiraharrastajia.
Helena Telkänrannan esitys oli monipuolinen pintaraapaisu eläinten käyttäytymistieteiden maailmaan, keskittyen siihen mitä nykytieteen valossa tiedämme eläinten persoonallisuudesta, tunteista ja käyttäytymismalleista.
Persoonallisuuden piirteitä ovat muun muassa aktiivinen ja passiivinen sopeutuminen uusiin tilanteisiin, joissa aktiivinen sopeutuja ratkaisee ongelmatilanteet tekemällä ja passiivinen siten että se varmuuden vuoksi ei tee mitään. Eläimet voivat myös olla optimisteja tai pessimistejä, mitkä ovat synnynnäisiä taipumuksia tulkita tilanteet jompaa kumpaa kautta. Avoimuus uusille kokemuksille on niinikään persoonallisuuden piirre sekä emotionaalinen reaktiivisuus, eli se, kuinka herkästi koira kokee jonkin tilanteen tai asian ahdistavana.
Siinä missä Telkänranta analysoi käyttäytymistä etologian näkökulmasta, Jirka puolestaan tarkasteli käyttäytymistä sovelletun käyttäytymisanalyysin ja siis psykologian näkökulmasta. Eläinten käyttäytymistä yleisesti ottaen voidaan tarkastella tieteellisesti kolmesta eri näkökulmasta: biologian, psykologian ja lääketieteen näkökulmista. Näistä yksikään ei ole toisiaan poissulkeva vaan pikemminkin toisiaan täydentävä, minkä saattoi Jirkan ja Helenan keskusteluista myös huomata. Nyt seminaarissa kuulimme siis näkökulmia etologiasta sekä psykologiasta, lääketieteen vielä puuttuessa kokonaisuudesta.
Juha Korrin esitys puolestaan kertoi palveluskoiraharrastajan näkökulman siihen, mistä palveluskoiraharrastaja puhuu kun hän puhuu vieteistä. Korri toi selkeästi esityksensä alussa esiin sen, että se teoria johon he koulutuksensa pohjaavat, on kehitetty pitkän kokemuksen tuloksena, ja sen kehittämistä on ohjannut se, että näillä keinoilla palveluskoiraharrastaja kykenee saavuttamaan kilpailuissa korkeita pisteitä. Hän siis korosti ja sanoi myös omilla luennoillaan toteavansa, että heidän kehittämänsä teoria ei välttämättä perustu tieteisiin vaan kokemukseen. Seminaarin edetessä kävi kuitenkin hyvin selväksi, että se miksi Korrin käyttävät menetelmät useimmiten toimivat, pystytään tieteellisesti perustelemaan ja niillä on itseasiassa varsin vankka pohja tieteessä, vaikka niistä puhutaan harrastajien keskuudessa eri termeillä.
Korrin totesikin lopun paneelikeskustelussa, että melkeinpä yhden hänen unelmansa täyttymys tapahtui tässä seminaarissa, jossa tieteentekijät selittävät mitä hän tekee kentällä, ja miksi asiat jotka toimivat niin tekevät. Hän ei myöskään nähnyt ristiriitaa siinä miten tiede asioita analysoi viettiteoriaan verrattuna.
Itse vietti-sanaan ja tähän liittyvään terminologiaan paneuduttiin myös jonkin verran: Telkänrannan mukaan vietti-sanaa (eng.drive) ei ole koskaan käytetty tieteessä. Harrastajamaailmassa vietti-sanaa puolestaan on käytetty kuvaamaan eläimen motiiveja ja motiiveja kuvaavaa käyttäytymistä. Viettipäämäärän alle puolestaan mahtuvat mm. käyttäytymistarpeet ja opitut asiat. Toisin sanoen sanassa vietti yhdistyy tieteellisessä mielessä monta eri asiaa, joita tiede puolestaan tutkii jokaista yksittäisinä kokonaisuuksina.
Mitä sitten tiede voisi oppia viettikouluttamiselta ja viettiteoriaan perustuva kouluttaminen puolestaan tieteeltä? Jirkan mukaan viettikoulutuksen vahvisteiden käyttö on asia, josta tieteelliseen kouluttamiseen toimintansa perustavat voisivat ottaa oppia: siis vahvisteiden monipuolinen käyttö, palkkaustapa, leikki ja sosiaalinen palkkaaminen ovat asioita, joista tieteisiin perustuva kouluttaminen hyötyisi menetelminä. Olen itse myös vahvasti samaa mieltä, koska tieteisiin perustuvassa kouluttamisessa ohjaajasta voi muodostua passiivinen palkkion toimittaja, kun ohjaajan olisi hyvä olla koulutustilanteissa aktiivisesti itse mukana kun koiran toimintaa vahvistetaan joko leikin tai muun sosiaalisen palkkaamisen kautta.
Entä miten tiede voisi sitten puolestaan auttaa palveluskoiraharrastajaa? Korri totesi, että niiden koirien kanssa joille haluttuja asioita ei saada toimimaan tiede voisi tuoda ratkaisuja, ja että jos useammasta koirasta olisi mahdollisuus kouluttaa kilpailumielessä erinomainen, tekisi sekin palveluskoiraharrastajista varmasti tyytyväisiä. Telkänranta näki myös muita mahdollisuuksia yhteistyöhön, kuten palveluskoiraharrastajien osallistamisen tutkimustyöhön sekä mahdollisuuden kehittää esimerkiksi luonnetestejä, kun eläinten persoonallisuuden tutkimus ottaa parhaillaan suuria harppauksia eteenpäin.
Seminari oli siis kaikenkaikkiaan erittäin antoisa ja siirsi keskustelun tasolle jota itse olen kovasti kaivannut. Olen vahvasti sitä mieltä, että itse voin oppia jokaiselta jotakin, niin kokeneelta harrastajalta kuin vasta harrastustaivaltaan aloittelevalta tai sitten pitkänlinjan tieteentekijältä. Sen tämäkin seminaari osoitti todeksi. Luvattua jatkoseminaaria siis odottaessa :)!
Mirja Leinikka
Kirjoittaja
Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).